Saadulle tuelle kiitos

Hinni Pekkarinen huostaanotettiin teini-iässä. Lastensuojelu tarjosi hänelle mahdollisuuden elää turvassa. Kun hän kolmen lapsen äitinä oli tilanteessa, jossa omat voimat eivät enää riittäneet, hän haki apua lastensuojelusta. Näin lasten elämään löytyivät turvalliset tukiperheet.

Teksti Raili Mykkänen Kuva Anna Autio

Lannistumattomuus on Hinni Pekkarisen, 44, voimavara, mutta ehtymättömiä voimavaroja ei ole kellään. Ellei jaksa, eikä uskalla pyytää apua, seuraukset saattavat olla kohtalokkaat. Sellaisella hetkellä Hinni kääntyi lastensuojelun puoleen.

– Sain apua, paljon ja nopeasti, ja riittävän usein. Elämäni rakentui lastensuojelun ja tukiperheiden turvin nykyisenlaiseksi. Työskentelen perheohjaajana, mielenterveys- ja päihdepuolen lähihoitajana lapsiperheiden asumisen tukipalvelun puolella ja toimin ammatillisena tukihenkilönä sosionomin parina.  Omien kokemustani takia en ole kenellekään sanomassa, ettei tästä sotkusta selvitä. Päinvastoin kyllä selvitään, sanoo Hinni.

Hinnin pojista vanhin asuu jo omillaan, kaksi nuorinta äidin kanssa. Tukiperheiden merkitys lasten jaksamiselle on ollut niin merkityksellinen, että Hinni toimii nykyisin itsekin tukiperheenä, 12-vuotiaalle pojalle.

Turvattomuuden kierre

Hinnin lapsuus kaatui uusperhekuvioon. Isäpuolen kanssa yhteiselo ei toiminut. Epävakaiden kotiolojen ja toistuvan karkailun takia hänet otettiin 13-vuotiaana koulukotiin. 

– Lapsuudestani muistan turvattomuuden tunteen ja pelon. Koulukoti oli minulle hyvää aikaa. Arki oli ennakoitavaa ja aikuiset turvallisia, Hinni kertoo. 

Jälkihuollon aikana, kompuroidessaan elämän tuomiin haasteisiin, Hinni päätti muuttaa toiseen kaupunkiin. Siellä hän rakastui. 

– Olimme toisillemme kaikki kaikessa, viisi vuotta. Kunnes kaksi viikkoa esikoisen syntymästä miehellä olikin toinen. Siinä minä olin, yksin. Vauvaani ihastuneena, mutta mieli murtuneena. Päädyin elämään kaksin vauvan kanssa, uuvuin ja masennuin. Tein itsestäni lastensuojeluilmoituksen saadakseni apua ja sainkin nopeasti pojalle tukiperheen. Tukiperhe oli aivan ihana. Jaksavia, osaavia, ymmärtäviä ihmisiä – poikani viihtyi ja vietti heillä viikonlopun kerran kuussa seitsemän vuoden ajan. 

Perhetarinat

Tukiperhe merkitsi Hinnille jaettua aikuisuutta. Oma aika tarjosi mahdollisuuden käsitellä petetyksi tulemista ja yksin toteutuvaa vanhemmuutta, levätä ja järjestää käytännön asioita.

– Löysin hyvän mieleni ja naurun. Itkut oli itketty. Suru surtu. Uupumus pois nukuttu. Tukiperhe oli ja pysyi, ja opin luottamaan heidän kiintymyksensä aitouteen. 

Viisi vuotta myöhemmin Hinni tapasi nuorimmaistensa isän. Tällä oli itsellään saman ikäinen poika kuin Hinnillä. Pojat ystävystyivät. Aikuiset rakastuivat. 

– Vuoden kuluttua perheeseemme syntyi vauva, sitä seuraavana vuonna jo toinen. Luotin jaksamiseeni, vaikka tiesin mieheni olevan työn takia enemmän poissa kuin läsnä. Olimmehan me perhe.

Eipä aikaakaan, kun tilanne eskaloitui. Mies tarvitsi lepoa ollessaan kotona, jotta jaksaisi lähteä jälleen tien päälle. Kolmen oman lapsen arjesta vastannut Hinni tarvitsi lepoa, jaksaakseen miehen lähdettyä reissuun. Kestoriidan aihe oli pedattu.

– Emme kyenneet tarkastelemaan suhdettamme. Tarkastelimme asumistamme. Neljän paikkakunnan jälkeen päädyin lopulta takaisin tänne mistä lähdin liikkeelle. Koin palanneeni kotiin, tosin kolmen pojan yksinhuoltajana. 

Jälleen kerran tilanne oli vaativampi kuin yhden naisen kaikki voimat yhteen laskettuna. Oli vuorotyö ja pienet lapset.

– Työnantajalle olin resurssi, jonka tuli tehdä yötä, iltaa, päivää, aamua, työvuorolistan mukaan. Päiväkodista huomauteltiin, että lapset olivat hoidossa liian pitkiä aikoja. 

Epätoivoissaan Hinni soitti lastensuojeluun. Ainoa asia, jonka hän sai päivystäjälle sanottua, oli, että on niin väsynyt pärjäämään yksin, ettei jaksanut enää. Hän sanoi: ”Ottakaa minulta lapset, ellette voi auttaa ja pian. ” Lapsia ei häneltä otettu. Kriisiytynyt tilanne purettiin asia kerrallaan, ajan kanssa. Kukaan ei epäillyt Hinnin rakkautta tai huolenpidon kykyä. Yli voimiensa ei jaksa kukaan.

Elämäntavan löytyminen

– Tiesin, miten haluan lapseni kasvattaa, rakkaudella ja välittäen. Toinen uupuminen ja saamani tuki kannustivat minua etsimään ratkaisua, miten saada lapsille vakaa ja turvallinen arki. Lapset ovat elämäni tarkoitus, sanoo Hinni.

Perhetyöntekijän tuella Hinni aloitti opiskelun, jotta hän olisi lähempänä unelmahommia ja päivätöitä. Motivaatio opiskeluun oli kova. Hän tiesi, mitä ei halunnut ja mitä halusi. Hän halusi tehdä työtä, jossa saattoi tukea vaikeuksissa olevia luottamaan parempiin päiviin. Työtä, jossa saisi tehdä saman, mitä oli itse saanut osakseen; luottamuksen vahvistusta omiin kykyihin.  

– Kyllähän minä jos joku tiedän, että tuettuna ihminen elpyy, Hinni sanoo.

Tukiperheille kiitos

– Tukiperheiden merkitys elämälleni ja poikien elämälle on ollut aivan keskeinen. Tukiperheet mahdollistivat minulle levon ja oman ajan. Näillä avuilla olen pärjännyt kolmen lapsen yksinhuoltajana kaikki nämä vuodet. Ellei pojille olisi löytynyt tukiperheitä, ja minulle mahdollisuutta voimaantua, olisivatko poikani koskaan oppineet tuntemaan tätä jaksavaa, elämästä innostunutta naista, jota he äidikseen kutsuvat?