Satu huostaanotettiin, kun hän oli 4-vuotias. Nyt hän toimii itse sijaisvanhempana ja tarjoaa lapsille turvallisen kodin. Tämä on hänen tarinansa:
”Varhaisesta lapsuudesta minulla on vain välähdyksiä. Ikävämpiä muistoja ovat sellaiset, joissa olen hiekkatiellä työntämässä rattailla pikkusiskoa naapuriin turvaan. Muistoon liittyy hätää ja pelkoa.
Biologisilla vanhemmillani oli päihdeongelma, ja jouduimme välillä lähtemään naapuriin karkuun kotona olevia bileitä. Olin silloin alle 4-vuotias ja siskoni alle 2-vuotias. Kotimme oli syrjäisessä paikassa, ja naapuriin oli matkaa useampi kilometri.
Oli myös tilanteita, jolloin jäimme pikkusiskon kanssa yksin kotiin, kun vanhemmat lähtivät ryyppyreissulle. Talossa ei ollut sähköjä. Muistan, että olen yrittänyt tehdä pikkusiskolle jotain ruokaa kaurahiutaleista.
Kun olimme 2- ja 4-vuotiaita, meidät huostaanotettiin.
”Olimme lastenkodissa noin puoli vuotta”
Muutimme ensin lastenkotiin. Siellä pikkusisko oli pienten puolella ja minä vähän isompien lasten puolella. Keräsin tuoleja päällekkäin, jotta sain oven yläreunassa olevan hakasen auki ja pääsin siskon luo toiselle puolelle.
Olimme lastenkodissa noin puoli vuotta, kunnes meille löytyi Pelastakaa Lasten kautta mahdolliset sijaisvanhemmat.
Kun he tulivat ensimmäisen kerran tutustumaan meihin, olin sohvan takana piilossa. Kiroilin ja huusin. Tyhjensin koko kirosanavarastoni sohvan alta näkyville kengille.
Yritin varmaan olla mahdollisimman hirveä ja testata, haluavatko he tulla toisenkin kerran, saatikka viedä meidät kotiin. Alun testailun jälkeen uskalsin jo lähestyäkin heitä.
Muistan pitäneeni uusia vanhempia hirvittävän kauniina, siisteinä ja hyväntuoksuisina. Aivan kuin äiti ja isä olisivat tulleet toisesta maailmasta.
”Tänään pääset kotiin”
Sinä aamuna, kun hoitaja tuli herättämään minua ja sanoi, että tänään pääset kotiin, olin hyvin innostunut ja toiveikas.
Muistan yhä, kuinka istuin vihreän Mossen takapenkillä pikkusiskon ja äidin kanssa syömässä pullaa. Äiti oli leiponut matkaa varten kuultuaan, että pidimme kovasti pullasta.
Meidän uusi kotimme oli maatila: vanha iso omakotitalo ja pihapiirissä navetta, aitta ja järvi. Siellä pääsimme elämään hyvin maanläheistä ja rauhallista arkea.
Pelkäsin pitkään, että joudun lähtemään pois. Noin puoleen vuoteen en suostunut nousemaan autoon tai päästämään pikkusiskoani esimerkiksi kauppareissulle. Lopulta pelko hellitti.
Elämäni lottovoitto oli, että sain silloin oman perheen. Sain elää turvallisen lapsuuden pikkusiskon, äidin, isän, isosiskon ja isoveljien kanssa.
Kuulin myöhemmin, että äiti ja isä olivat suunnitelleet ottavansa yhden sijoitetun lapsen. Mutta kun puhelu tuli sisaruksista, päättivät he ottaa meidät molemmat.
Lapsuuteeni kuului, että Pelastakaa Lasten sosiaalityöntekijä Anneli kävi meillä säännöllisesti vierailulla. Hän oli sosiaalityöntekijäni siitä saakka, kun olin kuusivuotias siihen asti, että täytin 21 vuotta. Se loi turvaa ja jatkumoa, että oli joku tuttu henkilö, jolle puhua ja jolta voi kysyä asioista.
Koin Annelin olevan aidosti läsnä ja ottavan minut tosissaan. Pidin häntä myös tärkeänä linkkinä menneisyyteeni ja juuriini. Anneli auttoi minua ottamaan yhteyttä biologisiin vanhempiini, kun hetki tuntui oikealta. Sitä kautta löysin myös siskopuoleni.
Olemme Annelin kanssa edelleen yhteyksissä ja vaihdamme kuulumisia, vaikka hän on jo jäänyt eläkkeelle Pelastakaa Lapsilta.
”Sijaisvanhemmuus on antanut valtavasti”
Mielessäni kyti pitkään ajatus, että jos joskus elämäntilanne sallii, niin olisin mielelläni itsekin sijaisäiti.
Saimme mieheni kanssa lapsen ja ajattelimme, että olisi hienoa saada tyttärellemme sisko tai veli. Myös mieheni lämpeni ajatukselle sijaisvanhemmuudesta, joten kävimme Pelastakaa Lasten sijaisvanhemmille tarkoitetun valmennuskurssin.
Joitain kuukausia myöhemmin puhelin soi ja meille esitettiin sama kysymys kuin omille vanhemmilleni aikanaan: mitä mieltä olisitte, jos teille muuttaisikin kaksi lasta?
Kyseiset sisarukset olivat saman ikäisiä kuin minä ja pikkusiskoni olimme, kun meidät sijoitettiin. Kun vielä taustoissakin oli paljon samankaltaisuuksia, niin se tuntui kohtalonjohdatukselta. Lapset ovat nyt asuneet meillä yli kaksi vuotta.
Se ero minun ja lasten tarinoissa on, että heidän biologiset vanhempansa ovat yhä heidän elämässään ja tapaavat heitä. Se on erityisen tärkeä asia lapsille, ja yhteyden säilyttämiseen pyritään panostamaan.
Myös Pelastakaa Lasten työntekijät ovat tiiviisti elämässämme mukana. Heiltä olemme saaneet niin paljon tukea ja apua kuin olemme vain halunneet ottaa vastaan. Jos laitan viestiä, niin olen usein heti päässyt puhumaan sosiaalityöntekijälle ja purkamaan vaikka jonkun tilanteen, mitä lasten kanssa on ollut.
Sijoitettujen lasten kohdalla on vaitiolovelvollisuus, joten en voi avata kaikkia taustoja tai tilanteita vaikka ystävilleni. Siksi on tärkeää pystyä käsittelemään lapsiin liittyviä asioita luottamuksellisesti sosiaalityöntekijän kanssa.
Sijaisvanhemmuus on antanut valtavasti. Meillä on nyt perheessä kaksi 6-vuotiasta ja yksi 4-vuotias. Elämä on arjen pienissä hetkissä olemista: sukkien etsimistä, kurahousujen pesemistä, kiukun taltuttamista sekä ilon ja leikin kanssa elämistä. Sijaisvanhemmuus on tuonut elon taloomme.
Vaikka arjessa on välillä haastavia hetkiä, niin emme ole katuneet sijaisperheeksi lähtemistä ja kannustamme muitakin lähtemään tälle polulle.”
Nykyään Satu on itse sijaisäiti ja tarjoaa turvallisen kodin lapsilleen. Kuva: Jari Heikkilä
Sadun perheeseen kuuluu kolme lasta. Kuva: Sadun kotialbumi
Oletko kiinnostunut sijaisvanhemmuudesta?
Sijaisvanhempana annat huostaanotetulle lapselle tai nuorelle mahdollisuuden turvalliseen lapsuuteen. Sinun ei kuitenkaan tarvitse tehdä tätä yksin, vaan me tuemme sinua kaikissa tilanteissa. Lue lisää ja ole yhteydessä.
