Tyttö katsoo kameraa.

Väliin pudotettu 

Nuorta on tuettava, jos nuoruus tarvitsee tukea. Tukea on, mutta se ei itsestään selvästi kohdennu aina oikein. Teklan tarina on tarina pienen tytön tunteiden hallinnan epävakaudesta, äidin voimattomuudesta, mielenterveyspalveluiden sattumanvaraisuudesta ja pitkästä piinasta.   

Tekla, 18, on vasta muuttanut omilleen. Sisustaminen on vielä kesken. Mutta ilon läsnäololta ei voi välttyä.  

– Nautin, koska osaan nauttia. Se on huippuhyvä tunne. Onnellisena olemisen kyky on ollut minulle vieras lähes koko elämäni. En tiedä, miksi olin pienenä niin aggressiivinen, äkkiarvaamaton, herkästi raivostuva. Eikä äiti tiennyt, miten minun kanssani tulisi toimeen. Kyllä hän yritti, ihan voimiensa ääriin asti, Tekla kertoo. 

Sanotaan, että nuorten mielenterveyspalvelut eivät toimi. Sanotaan, että nuoret jäävät heitteille yhteiskunnan tukiverkoista huolimatta. Myös Tekla jäi. 

Neljännen luokan alkaessa Tekla sai vihdoin ADHD-diagnoosin ja hän aloitti lastenpsykiatrian asiakkuudessa valvotun lääkityksen. Seitsemännelle luokalle siirryttäessä Teklan koulunkäynti ei enää onnistunut, raivokohtaukset olivat muuttuneet ahdistukseksi, paha olo suuntautui nyt sisäänpäin.  

Saadusta tuesta huolimatta Tekla, äiti ja lastensuojelun sosiaalityöntekijä päättivät yhdessä kiireellisen sijoituksen tarpeesta. Tekla siirtyi Malminkartanon arviointiyksikköön. Hän oli juuri täyttänyt 14 vuotta. 

Tekla piti olostaan tässä yksikössä, jossa myös suhdetta äitiin hoidettiin. Pari kuukautta myöhemmin Tekla palasi kotiin. Jonkin aikaa näytti hyvältä, sitten hänen vointinsa romahti. 

– En tiedä, miksi minun mieleni oli sellainen kuin oli. Ahdistuneisuus johti itseni satuttamiseen. Sitten erään kerran minut palautettiin taas kotiin, mutta äidin oli pakko viedä minut takaisin. Silloin sain äidin painostuksesta M2-lähetteen psykiatriakeskuksen osastolle, Tekla kertoo. 

“Oloni oli niin hirveä, että äiti vei minua sairaalaan, ambulanssi vei minua sairaalaan, ja toistuvasti palasin päivystyksestä kotiin ketipinoreitten kanssa.” 

Psykiatrisen sairaalan vastaanotto oli ruuhkautunut. Kun Tekla lopulta pääsi tapaamaan nuorisopsykiatrian päivystävää lääkäriä, tytön uupumus oli niin syvä, ettei hän sanonut enää sanaakaan. Tapahtui virheellinen tulkinta: nuori ei osoita yhteistyöhalukkuutta. Lopputuloksena oli kiireellinen lastensuojelun sijoitus, ei osastopaikkaa. 

Tekla oli jälleen kerran Malminkartanon arviointiyksikössä. Vuorossa olivat tutut työntekijät, jotka ottivat hänet lämmöllä ja huolenpidolla vastaan.  

– Se oli niin aito jälleennäkemisen kokemus, että sitä kokemusta vaalimalla saatoin jaksaa seuraavat hirveät vuodet, joista en siinä vielä tiennyt mitään, Tekla muistelee.  

– Hoidostani ja arjen rakentumisesta keskusteltiin minun kanssani. Olin aktiivisesti mukana oman hyvinvointini arvioinnissa. Olen ihan älyn tyyppi, vaikka minulla on nämä psyykkiset pulmani. Koin hoitosuhteessa arvostusta ja kunnioitusta. Kotiuttamisen lähestyessä sanoin kokevani, että tarvitsisin vielä jonkin aikaa vahvaa tukea ennen kuin lähden. 

Nuori tuntee itsensä ja oman elämänsä, siksi ammattilaisen on osattava työnsä mutta nuori tuntee itsensä ja siksi ammattilaisen on oltava nuorelle tukena. 

Arviointiyksikköä ei ole tarkoitettu pitkäaikaiseen sijoitukseen, joten tuen jatkamiseksi Tekla siirrettiin pitkäaikaiseen erityisyksikköön. Vastoin kaikkien toiveita hänet siirrettiin kauas kotoa, erityisyksikköön, jonka asiakkailla oli vaikeita neuropsykiatrisia- ja kehityshäiriöitä. Teklan oireet olivat ahdistus ja viiltely.  

Aika nopeasti Tekla turvautui päihteisiin ja hatkoilla meno oli itsetuhoisaa. Sijoitus toi vain lisää epävakautta. 

– Mielestäni ainoa oikea hoitoni olisi ollut mielisairaalan osastopaikka, ammattitaitoinen, myötätuntoinen hoitosuhde, asianmukaisesti harkittu lääkitys ja aika. Olisin säästynyt laitokselta, väkivallalta, päihteiltä, hatkoilta ja yksinäisyydeltä. Näen edelleen painajaisia, joissa pelkään henkeni edestä. Laitoksessa yksi tyyppi yritti äkkiarvaamatta iskeä saksilla kaulaani. Kukaan ei uskonut, että kyseinen tyyppi ahdistelee minua.  

Lastensuojelussa työntekijöiden tunnetaidoilla on valtavan iso merkitys nuorten kokeman hyvinvoinnin kanssa.  

Tekla korostaa, kuinka tärkeää on, että nuorta itseään uskotaan ja, että tarjottu tuki tai hoito on tarkoituksenmukaista ja nuoren kohtelu ihmisarvoista.  

Tekla palaa siihen taas, miten ylpeä hän tänä päivänä on itsestään, että kaikki se voima, joka lapsena purki ulos raivona, joka murrosiässä tiivistyi mustaksi möykyksi sisään, alkoi epäoikeudenmukaisen kohtelun alla muuttua näyttämisen haluksi.  

– Tiedätkö, sellaiseksi, minä näytän teille, että en päädy paskaisille patjoille loppuiäkseni, enkä mene korjaamattoman rikki laitoksenne mielivaltaisista ja loukkaavan alistavista käytänteistä. Aloin keskittyä kouluun ja käydä salilla. Halusin vain voimaa päästä pois, muistelee Tekla. 

Teklan laitosvuosien ja hatka-aikojen tutuista tyypeistä jotkut ovat jo menehtyneet. Yleensä hatkoilta palattiin poliisin tuomana.  

Tekla pääsi lopulta omin keinoin pois. Tänä päivänä hän nauttii työelämän arvostuksesta ja itsellisestä asumisesta menneidenkin vuosien edestä.  

– Olen ollut onnekas. Mutta en oikein osaa määritellä, missä on se taho, joka minua todella kuuli. 


Joka syksy julkaistavan Pelastakaa Lasten Lapsen ääni -kyselyn tulosten perusteella lapsille tärkeät teemat nostetaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päättäjien tietoisuuteen. Kyselyn tuloksissa on useina vuosina noussut esiin, etteivät lapset saa tarvitsemiaan mielenterveyspalveluja ajoissa tai ne eivät ole riittäviä. Vuoden 2023 raportti julkaistaan 31.10.  


Teksti ja kuva Raili Mykkänen