Julian, 20, ja hänen tukihenkilönsä ystävyys on jatkunut jo kymmenen vuotta. Näihin vuosiin mahtuu Julian kasvu tytöstä naiseksi. Tänä päivänä Julia kokee, että kiinnostavinta tukisuhteessa oli sittenkin se, että sai nähdä vaihtoehtoisia tapoja elää ja toimia.
Olin kymmenen vanha, kun tapasin tukihenkilöni. Minulle hän on ollut vain Raili ja teini-iässä ”aikuinen ystävä”. Pienenä parasta omassa tukihenkilössä oli se, että sai erityistä aikaa hänen seurassaan. Ehkä jotenkin alussa koin, että hänestä on hyötyä. Siis ihan sillä tavalla, että tukihenkilö on yksi lisämahdollisuus päästä elokuviin tai hampparille. Minusta sekin on ihan hyvä lähtökohta ystävyydelle, että tykätään samoista asioista.
Lapsena olin temperamenttinen, nopeasti äksyyntyvä. Suutuin, ellen saanut jotain mitä halusin tai sain omasta mielestäni liian vähän. Silloin paiskoin ovia ja mökötin omassa huoneessani. Alkuun en osannut oikein sanottaa, mikä minun oli. Tunteiden tunnistamisen taidon olen oppinut vuosien kuluessa.
Alakoulu oli aikaa, jolloin minua kiusattiin koulussa. Minulla on vahva tahto. Käytin sitä siihen, etten tahtonut tuntea mitään. Niin minä alakoulusta selvisin. Kotona kiukkusin ja olin äkkipikainen, mutta koulussa vahva. Enkä puhunut kiusaamisesta tai tunteista mitään. Siitä tuli tapa selvitä.
Yläkoulussa oman aikuisen ystävyys sai uusia sävyjä. Aloin nauttia siitä, että minulla on aikuinen ystävä, jonka kanssa voin jakaa asioita. Hankaluuksista oppi kertomaan. Ei niitä ratkaistu, mutta ne eivät enää olleet vain pelkkää tunnemössöä. Yökylään pääsin, kun siitä sovittiin. Minusta oli kiva vaan olla siellä. Tehtiin ruokaa ja katsottiin leffoja.
Minusta alkoi tuntua etuoikeutetulta päästä erilaisiin tapahtumiin. Linnanmäellekin. Siellä kävimme kesäisin, silloin myös sisko ja veli tulivat mukaan. Pääsin Pelastakaa Lasten KidsRock-keikalle ja näin lavalla kaikki silloiset idolini, Diandran etenkin.
Lukio alkoi huonosti. En jaksanut välittää koulusta, vaikka mitään kiusaamista ei uudessa koulussa ollutkaan. En vain pitänyt lukiosta, enkä tuntenut mitään kiinnostusta tehdä läksyjä. Kyllä minua taidettiin laiskana pitää. Eikä minuun taidettu oikein uskoa. Luulen, että kotona oli huoli siitä, mikä minusta tulee. Olin mieluiten sängyssä peiton alla ja kuuntelin musiikkia. Ehkä ne vuodet, jolloin en välittänyt kiusaamisesta, olivat vieneet voimia.
Tilanne oli tällainen koko lukion ajan. Tajusin kyllä, että aika alkaa loppua. Etenkin äikän kohdalla. Niinpä harjoittelimme tukihenkilön kanssa ylioppilaskirjoituksiin, etäyhteyksillä ja hänen luonaan. Edelleen minä sieltä peiton alta. Mutta meillä oli aikaa jutella. Purin mieltäni siitä, että olenko minä näin laiska vai miten olen väin saamaton ja väsynyt. Silloin nousi esiin myös se kolmas vaihtoehto, entäpä, jos olenkin masentunut. Vasta, kun olin käynyt koululääkärillä ja saanut lähetteen, kerroin kotona masennusdiagnoosistani.
Aikuinen ystävä on erilainen kuin oma äiti tai isä tai sukulaiset. Kodin ulkopuolella oli enemmän väljyyttä jutella kaikenlaista.
Aikuinen ystävä on erilainen kuin oma äiti tai isä tai sukulaiset. Kodin ulkopuolella oli enemmän väljyyttä jutella kaikenlaista. Aloin oivaltaa, ettei vahva tahtoni ehkä olekaan huono asia, pelkkää kiukuttelua tai uppiniskaisuutta. Vahva tahto on myös ominaisuus, jolla voi saada hyvässä mielessä sen, mitä haluaa. Ja minä kyllä tiesin mitä halusin. Halusin valmistua sosionomiksi. Halusin erikoistua varhaiskasvatukseen.
Pidän lapsista ja haluan kasvaa aikuiseksi, joka kykenee toimimaan lapsen parhaaksi. Olla tukena ja turvana, että hän uskaltaisi oppia tuntemaan itseään. Silloin on aina helpompaa, kun itsekin oivaltaa, mistä se kenkä puristaa.
Niinpä minä aloin äkkiä haluta vimmatusti ylioppilaaksi. Tiesin mitä halusin, ja halusin kouluttautua korkeasti, hyvää työhön. Tajusin haluavani kivaa tulevaisuutta enemmän kuin inhota koulunkäyntiä.
Kirjoitin pari vuotta sitten ylioppilaaksi. Opiskelen nyt sosionomiksi. Käyn töissä. Seurustelen. Näistä ihmissuhteistakin olemme yökyläkerroilla jutelleet. Rakastamisesta ja hylätyksi tulemisen pelosta ja sellaisista. Eikä minun mieleni ole enää synkkä eikä raskas, vaan koen, että teen itselleni itseni näköistä elämää.
Tunteista puhuminen ei ole huono asia ollenkaan. Hyvistä tunteista puhuminen tuntuu hyvältä.
