Tämän tarinan on kirjoittanut Pohjois-Pohjanmaalla asuva nuori, joka on käynyt tukiperheessä nyt vuoden ajan. Hän kertoo rehellisesti ja lämpimästi kokemuksistaan, joita tukiperheessä vietetyt viikonloput ovat tuoneet hänen elämään.
Olen 16-vuotias tyttö Pohjois-Pohjanmaalta. Asun kotonani äidin kanssa ja aloitan syksyllä kaksoistutkinnon opiskelun. Olen käynyt tukiperheessäni nyt reilun vuoden ajan. Minulle suositeltiin tukitoimena tukiperhettä, sillä minun oli ajoittain vaikeaa olla kotona enkä ollut isäni kanssa tuolloin tekemisissä lainkaan – vaikka saman katon alla asuimmekin.
Tulevasta tukiperheestä sai esittää toiveita, mm. missä päin se on ja montako perheenjäsentä siihen kuuluu. Tukiperheeseen oli ensin tutustumiskäynti, jolloin sai päättää haluaako alkaa käydä siellä viikonloppuisin. Perhe oli ihan tavallinen, asui omakotitalossa ja lemmikkejäkin löytyi. Päätin alkaa käydä siellä.
Ensimmäiset tukiperheviikonloput olivat uuden opettelua ja täynnä jännitystä, olihan ympäristökin ihan uusi ja erilainen. Minua ei kuitenkaan jätetty siellä ”oman onneni nojaan”, vaan pääsin heti tutustumaan taloon paremmin ja mukaan tukiperheen tavalliseen arkeen. Tukiperheen vanhemmat ovat alusta alkaen olleet minulle todella mukavia ja kannustavia ja heidän kanssa olen voinut puhua aina mieltä askarruttavista asioista.
Tukiperheviikonloppuisin touhuilen tukiperheen arjessa mukana. Käymme tapahtumissa, kalastamme, mökkeilemme, uimme ja paljuilemme; ihan tavallista arkea.
Tukiperhekäynti on aina kuukauden paras viikonloppu! Silloin saa irtaantua oman kodin arjesta sekä unohtaa huolet ja murheet.
Suhteet tukiperheen jäseniin on opettanut luottamaan uusiin ihmisiin paremmin, touhuamaan monen ikäisten kanssa ja kestämään erilaisia persoonia. Tukiperheen lapset ovat opettaneet minua myös ”terveistä” sisarussuhteista; ei haittaa vaikka välillä tulee riitaa, sitten vain sovitaan ja jatketaan leikkiä. Tukiperheen isän kanssa oleminen ja tekeminen on myös kasvattanut luottamustani miehiä kohtaan ja välit oman isäni kanssa ovat parantuneet huomattavasti.
Tukiperheviikonloppuina kivointa on ollut käydä erilaisissa tapahtumissa ja messuilla. Erään kerran kävimme jopa Ege Zulun keikalla! Viime talvena kävimme myös Oulussa Pelastakaa Lasten järjestämässä puuhapäivässä Nallikarin Talvikylässä. Tukikäynneillä olen päässyt myös kokeilemaan itselle uusia aktiviteettejä, kuten suppailua, ampumaradalla ampumista ja soutamista kauhean kaislikon yli. Mieleen on painunut myös traktoriajelureissut tukiperheen saman ikäisen tytön kanssa sekä eräs ilta, kun kävimme ”salaa” keskellä yötä paljusta läheisellä järvellä uimassa.
Tukikäynneillä ei ole tapahtunut ikinä mitään kurjaa. Ainut ”ikävä” asia mikä tulee mieleen, on palaverit, joissa päätetään tukisuhteen jatkumisesta. Silloin saa aina jännätä, että jatketaankohan sopimusta vai ei.
Tukiperhekäynnit ovat vaikuttaneet positiivisesti ihmissuhteisiin niin kotona, koulussa kuin muussakin arjessa. Välini isääni ja pikkusiskooni ovat parantuneet ja nyt on helpompi lähteä koko perheellä esim. shoppailureissulle. Uskon, että tukisuhde on kasvattanut minua ihmisenä ja antanut vakaamman pohjan alkavaan aikuisuuteen ja tulevaisuuteen. Mistä sitä tietää, vaikka itsekin aikuisena alkaisi tukiperheeksi?
Muuten minulle tärkeää elämässä on rakas hevosharrastukseni sekä kolme omaa kissaa. <3
Tukiperhe on ollut tukitoimena minulle pitkäaikaisin ja toimivin tukimuoto. Toivoisin, että yhä useammat nuoret lähtisivät rohkeasti kokeilemaan tukiperhettä tukitoimenpiteenä!
