Tämä on yhden perheen oma tarina siitä, kuinka heistä tuli vanhempia adoption kautta. Teksti on perheen itsensä kirjoittama, ja se kuvaa rehellisesti adoptioprosessin tunteita, odotusta ja iloa.
Varovaisesta unelmasta päätökseen
Vuonna 2012 olimme haaveilleet omasta perheestä jo pitkään. Takana olivat pitkät, raskaat ja tuloksettomat hedelmöityshoidot yksityisklinikalla. Alkoi käydä selväksi, että biologisen lapsen saaminen ei todennäköisesti onnistuisi. Niinpä aloimme miettiä vaihtoehtoja.
Olimme kesälomalla, kun ehdotin adoptiota. Olin itse ajatellut asiaa jo paljon nuorempana, mutta miehelleni ajatus adoptiovanhemmuudesta oli jokseenkin uusi. Aloimme kuitenkin tutkia asiaa tuon kesäloman aikana ja luimme paljon tietoa netistä – muun muassa Pelastakaa Lasten sivuilta – ja pian miehenikin alkoi kallistua adoption suuntaan. Voisimme ainakin aloittaa adoptioneuvonnan, ja sen aikana olisi vielä aikaa miettiä, olisiko se meitä varten.
Ensimmäinen askel, ja monta vielä edessä
Kävi ilmi, että moni maa edellytti vanhemmilta avioliittoa. Usein vaatimuksena oli myös, että liiton oli pitänyt kestää vähintään pari vuotta. Emme halunneet hukata enempää aikaa odotteluun, vaan varasimme ajan maistraattiin ja menimme naimisiin vielä saman kesän aikana – olimmehan suunnitelleet tekevämme niin joka tapauksessa, joten miksi odottaa.
Loman päätyttyä otimme yhteyttä Pelastakaa Lasten adoptioneuvontaan. Heti ensitapaamisella sosiaalityöntekijän kanssa ajatus adoptiosta vahvistui mielissämme. Neuvonta kesti vuoden. Sen aikana käytiin läpi muun muassa parisuhdettamme, omaa lapsuuttamme ja sieltä mahdollisesti periytyviä traumoja tai haitallisia käyttäytymismalleja. Käsittelimme biologisen lapsen menetystä sekä sitä, missä ja miten haluaisimme lapsemme kasvattaa.
Aika pian piti valita kohdemaa. Tiesimme, että Kiinasta oli tullut paljon lapsia Suomeenkin, mutta meille kerrottiin, että senhetkinen jonotilanne oli varsin pitkä – viisi tai kuusikin vuotta. Kotimaan adoptiot olivat puolestaan lukumäärältään vähäisiä. Venäjällä ja Intiassa kotia tarvitsevat lapset olivat taas jo hieman vanhempia. Me toivoimme mahdollisimman pientä ja tervettä lasta, joten sitä kautta kohdemaaksemme valikoituivat Afrikan maat: Etelä-Afrikka, Etiopia tai Kenia.
Odotusaikanamme Kenian kontakti loppui ja hetken päästä siitä myös Etiopia, joten lähdimme Etelä- Odotusaikanamme Kenian kontakti loppui ja hetken päästä siitä myös Etiopia, joten lähdimme Etelä-Afrikan jonoon.
Odotusaikana kävimme Yhteiset Lapsemme ry:n valmennuskurssilla ja osallistuimme Interpedian järjestämiin maa- ja terveystietoinfoihin. Täytimme papereita, hakemuksia ja portfoliota. Papereita oli paljon, mutta ajattelimme, että jokainen paperi on askel lähempänä unelmaamme – omaa lastamme.
Tiesimme, että prosessi voisi tyssätä koska vain, mutta silti odotusaika ei tuntunut läheskään niin rankalta kuin joka kerran pettymyksen tuottaneet hedelmöityshoidot. Haimme tietoa Etelä-Afrikasta, aloimme kiinnittää huomiota uutisiin ja mietimme, miltähän tuleva lapsemme oikein mahtaisi näyttää. Onkohan hän tyttö vai poika? Olisipa hän vain terve! Pohdimme siis samoja asioita kuin kuka tahansa vanhempi.
Sillä erotuksella tosin, että me täytimme papereihin ne sairaudet, joita olisimme valmiit hyväksymään lapsellemme ja joita emme. Se kirpaisi eniten ja oli vaikein lomake täyttää.
Odotusaikana välillä tuli myös epätoivon tunteita: noinkohan tämä onnistuu, entä jos prosessi menee jostain syystä kesken tai lapsi ei kiinnykään meihin? Kuinka me pärjäämme toisesta kulttuurista tulevan lapsen kanssa? Kuinka osaamme olla hyvät vanhemmat? Onko kansainvälinen adoptio eettisesti oikein?
Tapaamiset sosiaalityöntekijämme kanssa loivat meihin uskoa ja saimme paljon hyödyllistä tietoa. Tapasimme odotusaikana kahta eri perhettä, joissa oli Etelä-Afrikasta adoptoitu lapsi, ja nuo tapaamiset tekivät odotuksesta toiveikkaampaa.
Vihdoin: hakumatka Etelä-Afrikkaan
Asuimme tuolloin Espoossa, mutta olimme jo pidempään haaveilleet muuttamisesta takaisin pienemmälle paikkakunnalle Pohjois-Suomeen, josta olemme molemmat kotoisin. Halusimme kasvattaa lapsemme siellä, koska myös isovanhemmat asuivat lähellä.
Muutimme pois Espoosta vuoden 2014 lopulla. Muuton vuoksi jouduimme tekemään ylimääräisen kotiselvityksen adoptiopapereihimme, ja samalla Pelastakaa Lasten sosiaalityöntekijämmekin vaihtui.
Saimme jokaisessa prosessin vaiheessa hyvin tietoa siitä, mitä kohdemaassa kulloinkin tapahtui, kuinka prosessi etenee ja arvion kulloisenkin vaiheen jonotusajoista. Kun pääsimme vihdoin lähettämään hakemuksemme Etelä-Afrikkaan, saimme tietää, että lapsiesityksen saamiseen kestäisi puolesta vuodesta vuoteen.
Lähetimme hakemuksen keväällä 2016, ja loppuvuodesta saimme kesken työpäivän puhelun: meitä odotti pieni 1 v 7 kk -ikäinen tyttö. Matkalle piti lähteä jo kahden viikon päästä. Menimme aivan sekaisin onnesta – voiko tämä olla totta?
Saimme lapsiesityksen mukana yhden kuvan, jonka teippasimme jääkaapin oveen. Kuiskasin joka ilta tuolle kuvalle: “Odota vielä hetki, äiti tulee hakemaan sinut.”
Ja niin, vähän ennen joulua, saimme hoitoomme maailman ihanimman pikku tytön. Rakastuimme häneen heti. Hän oli suloisin lapsi, kenet olimme koskaan nähneet. Pienen alkushokin jälkeen hänkin alkoi kiintyä meihin ja hyväksyä meidät hoitajikseen.
Hakumatka Etelä-Afrikassa kesti neljä viikkoa. Saimme viettää ensimmäisen joulun ja uuden vuoden perheenä lapsemme synnyinmaassa. Palattuamme Suomeen koko suku oli vastassa lentokentällä ja otti lapsen välittömästi omakseen. Vietimme molemmat alkuun hoitovapaata yhdessä pari kuukautta ja opettelimme perhe-elämää.
Toinen adoptioprosessi
Kun tyttäremme oli kolmevuotias, aloitimme toisen adoptioprosessin. Halusimme, että perheessä olisi toinenkin lapsi, jolla olisi samat juuret kuin tyttärellämme.
Toisen prosessin neuvonta oli aika lailla samanlainen kuin ensimmäisenkin, mutta sosiaalityöntekijämme vaihtui usein. Odotusaika meni hieman joutuisammin ja rauhallisemmin mielin, kun jo tiesimme, mitä odottaa.
eteenpäin. Mutta sitten tuli korona. Epäusko valtasi meidät taas. Odotusajat venyivät ja prosessit kohdemaassakin hidastuivat.
Toivoimme, ettei sisaruksille tulisi liian pitkää ikäeroa, mutta samalla ymmärsimme, että odotusaikojen venyessä lapset ehtivät kasvaa vanhemmiksi. Olimme valmistautuneet siihen, että tällä kertaa emme ehkä enää saisi ihan pientä lasta.
Mutta alkuvuodesta 2021 saimme jälleen ilouutisen: perheemme täydentyisi pienellä pojalla, 1 v 5 kk. Koko perhe itki ilosta. Pikkusisarusta oli odotettu pitkään ja hartaasti.
Elämää kaksikulttuurisessa perheessä
Nyt meillä on kaksi ihanaa, tervettä lasta ja elämme normaalia ruuhkavuosiarkea, joka välillä on toki raskastakin. Teemme reissuja, viemme lapsia harrastuksiin, kouluun ja päiväkotiin, leikimme ja laulamme yhdessä – teemme kaikkia samoja asioita kuin muutkin lapsiperheet.
Sillä erotuksella, että elämme kaksikulttuurisessa perheessä ja koetamme parhaamme mukaan vaalia myös lasten synnyinmaan kulttuuria ja juuria. Puhumme adoptiosta avoimesti ja joudumme perheenä käsittelemään myös vaikeita asioita, joita siihen liittyy.
Kaikki se odotus oli todellakin vaivanarvoista. Enää ei ole epäilystäkään, että tämä oli meille juuri se oikea tapa tulla perheeksi, ja nämä ovat juuri ne lapset, jotka meille oli tarkoitettu.
