Kolme pitkän linjan perhehoidon sosiaalityöntekijää, Päivi Partanen, Leena Hirvensalo ja Annika Piskunen-Virkki, katsovat työuriensa loppuvaiheessa perhehoidon muutosta yli kahden vuosikymmenen ajalta. Näkymä on selkeä: perhehoito on kehittynyt valtavasti, mutta samalla lapsen edun arviointi on muuttunut aiempaa vaikeammaksi.
Perhehoidon ammatillistuminen
Perhehoitoa ohjaavat nykyisin tarkat sopimukset, jotka määrittelevät rakenteita, valmennusta, tukea ja dokumentointia. Työ on selvästi aiempaa suunnitelmallisempaa ja yhtenäisempää.
Keskeinen muutos on myös parityöskentely. Sosiaalityöntekijän rinnalle on tullut perheohjaaja, mikä on myös antanut mahdollisuuden työskennellä lapsen kanssa ja tuonut lapsen ääntä paremmin kuuluviin.
Myös perhehoitajien valmennus on vakiintunut, ja valmistautuminen tehtävään on aiempaa perusteellisempaa.
Tuki on tiivistynyt ja perheet moninaistuneet
Perheiden saama tuki on lisääntynyt merkittävästi. Siinä missä aiemmin tavattiin harvemmin, nyt perhettä tavataan säännöllisesti jopa kuukauden välein. Lisäksi yhteyttä voidaan pitää jopa viikottain. Tämä on parantanut mahdollisuuksia ymmärtää perheiden arkea hyvin ja puuttua haasteisiin ajoissa.
Samaan aikaan perhehoito on moninaistunut. Mukana on erilaisia perhemuotoja, ja myös työntekijöiden osaaminen on laajentunut vastaamaan esimerkiksi traumataustaisten ja neuropsykiatrisesti oireilevien lasten tarpeisiin.
Lapsen etu on selkeä periaate, mutta käytäntö vaikea
Suurin muutos ei kuitenkaan liity rakenteisiin, vaan ajatteluun.
Lasten ja vanhempien yhteydenpito on lisääntynyt. Tapaamiset ovat aiempaa tiheämpiä – jopa viikoittaisia – ja sijaisperheitä etsitään lähempää. Kehitys tukee lapsen oikeutta yhteydenpitoon, mutta tuo mukanaan myös kysymyksiä.
Kuka määrittää, mikä on lapsen edun mukaista ja millä perusteella? Yhteydenpidon rajoittaminen voi olla haasteellista, vaikka siihen olisi lapsen kehitykseen liittyviä perusteita. Päätöksenteossa ei aina hyödynnetä riittävästi tutkimustietoa.
Tarja Pösö on kuvannut ilmiötä käsitteellä kehityksellinen toiseuttaminen: lapsen arjen tulisi rakentua hänen kehityksensä ehdoilla. Käytännössä tämä ei aina toteudu, esimerkiksi pienten lasten tiheissä tapaamisissa.
Mihin suuntaan seuraavaksi?
Perhehoitoa laajennetaan yhä enemmän myös vanhemmille lapsille ja nuorille, ja samalla etsitään perheitä yhä vaativampiin tilanteisiin. Tämä on keskeinen haaste tulevaisuudessa.
Rakenteet kehittyvät edelleen, mutta ratkaisevaa on se, miten osaamme soveltaa tietoa lapsen arkeen.
Kokemuksen viesti
Pitkän uran tehneiden työntekijöiden viesti on selkeä: perhehoito on kehittynyt monella tavalla oikeaan suuntaan, mutta lapsen etu ei toteudu automaattisesti pelkästään rakenteita vahvistamalla.
Se vaatii jatkossakin ammatillista harkintaa ja myös rohkeutta tehdä vaikeita päätöksiä lapsen näkökulmasta.
