Vähävaraisuus on usein vanhemman yksityinen salaisuus niin pitkään, kunnes siitä on pakko kertoa jollekin. Liisan perheellä menee ulkoisesti hyvin, mutta taloudellisesti niukasta arjesta selviäminen on hänen kontollaan.
Liisa on eronnut ja asuu kolmen lapsensa kanssa pienellä paikkakunnalla. Juuri siellä hän haluaakin asua. Autoa ei tarvita, kävellen pääsee joka paikkaan. Lasten koulu ja kuopuksen päiväkoti ovat lähellä. Lapsilla on kavereita. Se on hyvä asia. Lähistöllä asuvat tuntevat tai ainakin tietävät toisensa. Sekin on plussaa.
– Selviämme minun palkallani palkkapäivästä toiseen. Lapsilla on kiva suhde isäänsä. Jo näiden asioiden takia koen, ettei ole kohtuullista pitää itseään vähävaraisena, Liisa pohtii. Mutta juuri tämän aiheen takia tapaamme hänen kotonaan. Ja juuri tämän takia hän kertoo arjestaan tekaistulla nimellä.
Äidin huolet ovat äidin huolia
Liisa sanoo vähävaraisuuden olevan vaihtoehdottomuutta. Hänen elämänsä on hyvän arjen tuottamista lapsille päivästä toiseen. Sen tunnelman ylläpitämistä, että onpa meillä mukava elämä. Rakkauden ja huolenpidon osalta näin onkin.
Sitten on se loputon näköalattomuus, kun pienetkin maksulliset ilot on kierrettävä riittävän kaukaa, etteivät lapsetkaan huomaisi haluta moisia. Kun vanhin lapsista on vasta kymmenvuotias, Liisa sanoo tämän onnistuvan vielä varsin hyvin. Hän kertoo kaupungin keskustassa olleesta tapahtumasta, jonne olisi ollut kiva piipahtaa ihmisten joukkoon tuulettumaan.
– Katsoin ohjelmaa, niin ei. Trampoliinihyppely kuusi euroa kolme minuuttia. Lähes kaksi kymppiä kolmelta. Siihen päälle kioskilta jotkut lapsia ajatellen luodut jäätelöannokset, toiset pari kymppiä kolmelta. En voi missään nimessä pistää 40 euroa tällä tavoin haaskuuseen, Liisa sanoo.
Hän lisää kieltäytymisten listaan vielä viime kesän mansikat. Niitä olisi tehnyt monet kerrat mieli, mutta ei sellaiseen litrahintaan voi törsätä.
– Minun mieleni hyvinvointia ja elämän ylellisyyttä olivat 80-prosenttinen työaika ja asumistuki. Tulin kotiin niin, ettei lasten tarvinnut mennä iltapäiväkerhoon. Nautin tästä. Kokonaiskuvio tuntui kannattelevan jaksamistani ja lapsista tämä oli mukavaa. Se oli upea mahdollisuus, Liisa kertoo.
Asumistuen leikkauksen jälkeen hän palasi täysipäiväiseksi työntekijäksi, mutta käteen jää edelleen saman verran rahaa kuin lyhennetyltä työajalta asumistuen kanssa. Liisa sanoo, että hänen elämästään ylellisyysvalinnan vaihtoehdot menivät siinä. Lapsillehan tällaiset aikuisen surun aiheet eivät näy. Äiti on nyt vain töissä pidempään.
Liisan kohdalla kyse on enemmänkin uupumisen riskistä. Kun elämässä ei ole kohokohtia, vaikka lomiin liittyen, jaksamisen riittävyyttä on vaikea arvioida. Liisa sanookin juuri lomien olevan haasteellisimpia, koska jotain kivaa olisi niin mukava mahdollistaa lapsille, vaikkapa ne mansikat, mutta ei.
– Tilanne meni vielä haastavammaksi, kun yhtiövastiketta nostettiin 120 eurolla. Yksittäisen luottokortilla hoidettavan yllättävän menon, kuten silmälasit tai lääkärin, voin miettiä maksavani pois pienissä erissä. Yhtiövastikkeen korotus tarkoitti pysyvää leikkausta budjettiini, toteaa Liisa.
Harrastustuki kahdelle lapselle
Liisan kaksi vanhinta lasta ovat saaneet harrastustukea Pelastakaa Lasten paikallisyhdistykseltä. Toinen sai sitä tanssiharrastukseensa ja toinen parkouria varten. Harrastusten lukukausimaksujen siirtyminen Pelastakaa Lasten Eväitä Elämälle -harrastustuella hoidettavaksi mahdollisti ensimmäisen kerran lasten talvivaatehankinnat aiempaa huolettomammin. Tuki tuntui todelliselta lahjalta.
– Kasvuiässä olevien lasten talvivaatteet ovat kallis menoerä joka vuosi. Talviurheiluvälineitä tarvitaan koulussa edelleen. Tietokonetta ei vielä. Ja nämä harrastuksetkin ovat toistaiseksi molemmilla pelkkää harrastamista. Sitä olen jo ehtinyt murehtia, että miten sitten käy, jos ja kun harrastaminen viekin jommankumman mukanaan, ja tarvitaan enemmän tunteja, kalliimpia maksuja ja kisareissuja ja sellaista, Liisa sanoo.
Nyt elämä on vielä tässä mielessä helppoa. Pienet lapset, pienet huolet, kuten sanonta kuuluu. Harrastamisesta innostuneet lapset voivat harrastaa. Harrastus on puhdas ilo heille ja vanhemmille. Myös alennusmyynnistä tai kirpparilta hankitut vaatteet kelpaavat kaikille. Huokeat puhelimetkaan eivät ole häpeäksi. Eikä kukaan kolmesta ole vielä halunnut polkupyörää. Sellaiseen kun ei ole perheessä varaa.
– Olen törsäyksinä priorisoinut lasten kaverisynttäreiden lahjat. Lahja saa maksaa korkeintaan 15 euroa. Tämä on sitä kulissia, joka kuormittaa minua paljon. Synttäreitä on aika usein. Mutta tämä on hinta lasten huolettomuudesta ja mahdollisuudesta osallistua. Samalla tämä valinta antaa sen mielikuvan ympäristölle, että meilläkin menee hyvin, Liisa sanoo.
– Toinen satsaus on jääkaapin sisältö. Luulisi, että sadalla eurolla saisi jääkaapin täyteen ja pakastimen samalla, mutta ei. Ruuan hinta on noussut niin paljon. Lihaa ja kalaa on enää harvoin. Jos joku lapsista ilmaantuu meille syömään välipalaa kaverinsa kanssa, lopputulema on usein, että joka aamuille ajateltu jugurtti on saatettu syödä, viikoksi tarkoitettu leipäpaketti on kadonnut parempiin suihin. Minä nipistän nämä menot aina jollain tavalla jostain vähän niin kuin vaivihkaa, pesuaineista tai jostain, ei niin lapsille näkyvästä.
Teksti ja kuvat: Raili Mykkänen
Mahdollisuus harrastaa kuuluu jokaiselle
