Mitä on tehty?
SOS-Lapsikylä toteuttaa Lapsivaikutusten arviointi ja lapsen osallisuus -hanketta yhdessä Pelastakaa lapset ry:n kanssa vuosina 2025 ja 2026. Hankkeen SOS-Lapsikylän osuudessa on tavattu 11–12-vuotiaita lapsia Mun elämä -toiminnan ryhmissä sekä kolmea viidettä luokkaa: kahta pääkaupunkiseudulla ja yhtä Varsinais-Suomessa.
Mun elämä -toiminto on suunnattu lapsille ja nuorille, jotka kokevat yksinäisyyttä, eivätkä jostain syystä ole kiinnittyneitä kaveriyhteisöön. (Toiminnasta voit lukea lisää esim. blogista)
Mun elämä -toiminnon ryhmäläisten kanssa testasimme aluksi Pelastakaa lapset ry:n materiaaleja hankkeen lapsivaikutusten arvioinnin pilottiin pienempien lasten kanssa käytettäviksi. Materiaalien avulla selvitimme keskustellen, mikä on lapsille turvallinen paikka, kuka on turvallinen henkilö ja mitä aikuisten kanssa on kiva tehdä.
Turvallista paikkaa pohdimme muun muassa majaa rakentamalla. Lisäksi käytimme tarroja, piirtämistä ja kirjoittamista. Keskustelimme lapsille tärkeistä asioista ja teimme mielenosoituspajassa mielenosoituskylttejä. Lisäksi kävimme läpi lapsen oikeuksia toiminnallisen KIM-leikin avulla, jossa osallistujat katsovat ensin lattialle tai pöydälle asetettuja leluja ja yrittävät painaa ne mieleensä. Sen jälkeen yksi lelu poistetaan muiden pitäessä silmiään kiinni, ja lopuksi osallistujat arvaavat, mikä esine puuttuu. Mun elämä -toiminnon kolmea ryhmää tavattiin kahdesti, ja jokainen tapaaminen kesti 1,5–2,5 tuntia.
Kouluissa tapasimme kahta viidettä luokkaa ja yhtä ET-opetusryhmää, jonka oppilaat olivat myös viidesluokkalaisia. Koulut valittiin pääkaupunkiseudulta ja Varsinais-Suomesta alueilta, joiden sosioekonominen taso on keskimääräistä matalampi. SOS-Lapsikylän tavoitteena oli kuulla erityisesti heikommassa asemassa olevia lapsia ja nuoria.
Koululuokissa ensimmäisellä oppitunnilla tutustuimme, pohdimme tutustumisringissä itselle tärkeitä asioita, jatkoimme teemaa ryhmätehtävällä ja pelasimme taas lapsen oikeuksien KIM-leikkiä. Toiselle oppitunnille kuhunkin luokkaan oli kutsuttu kansanedustaja tai kansanedustajia. Heidän kanssaan toteutimme niin kutsutun Skididialogin eli yhteisen keskustelun siitä, mihin lapset ja nuoret haluaisivat vaikuttaa ja millä tavoin he haluaisivat osallistua vaikuttamiseen.
Mitä oivalluksia hankkeessa on tehty?
Oivalsimme vähintään sen, että KIM-leikki oli hitti! Eräässä luokassa lähes kaikki kirjoittivat palautteeseen, että parasta oli KIM-leikki. Toisessa luokassa kesken Skididialogin yksi oppilas kyseli, että onko meillä tänään mitään peliä tai leikkiä, hyvin kyllästyneen ja jopa tuskaisen oloisena käymäämme yhteiseen keskusteluun.
Kokeilussa tuli selväksi, että vaikka leikkien avulla ei aina saada valtavasti oivalluksia lapsista ja nuorista, ne ovat usein lapsille mielekkäin tapa toimia. Ilmeet kirkastuivat heti, kun lelut Hyvän lapsuuden laatikosta kaivettiin esiin. Toiminnallisuus toimii ja enemmän pitäisi kokeilla lasten maailman tapoja osallistaa lapsia ja nuoria keskusteluun, eikä viedä suoraan aikuisten tapoja muunneltuna lasten maailmaan.
Majanrakennuksen yhteydessä yksi nuori, jonka oli ollut vaikea osallistua pöydän ääressä keskusteluun tai fläpeille kirjoittamiseen, piirtämiseen tai tarrojen laittamiseen, kertoi minulle, kuinka hänestä tulee isona työtön. Jäin pohtimaan, oliko tämä selitys sille, miksi lapsi ei osallistunut, kokemus osattomuudesta vai hänelle kerrottu näkemys siitä, että hänestä ei ole työhön.
Käytimme kouluryhmien kanssa Petra Larvuksen kumppaneineen Lahden kaupungissa kehittämää Skididialogia, joka on vastaava yhteinen dialogi kuin Erätauko-keskustelu; molemmissa pyritään keskustelemaan mahdollisimman tasa-arvoisesti ja toisten näkökulmia ymmärtäen. Skididialogeihin osallistui myös kansanedustajia, jotta hankkeen tavoitteet lasten ajatusten välittämisestä päätöksentekijöiden tietoon toteutuisi myös kasvokkaisissa tapaamisissa lasten kanssa. Metodissa hyödynnetään parikeskustelua, josta sitten pyritään nostamaan ajatuksia koko ryhmän keskusteluun.
Totesimme, että luokat, vaikka valtakunnan mittakaavassa ehkä pienet (noin 20 henkeä), ovat selkeästi liian isoja menetelmän toimimiseksi parhaalla mahdollisella tavalla. Pari- tai ryhmäkeskustelut voivat toimia, jos paikalla on tarpeeksi vastaanottavaisia aikuisia, jotka uskaltavat tuoda lasten näkemyksiä yhteiseen keskusteluun. Muuten riskinä on, että vain vahvimmat ja rohkeimmat saavat äänensä kuuluviin ja muut jäävät helposti sivuun.
Onnistunein keskustelu saatiin siten, että meillä oli kuusi aikuista, joista yksi oli ryhmän opettaja sekä kaksi kansanedustajaa. Kuusi aikuista on aika paljon vaadittu yhteen lasten osallistamiskertaan ja varmasti harvoin toteutettavissa. Tällä kertaa yhteinen keskustelu todella toteutui ja saimme esiin lasten ja nuorten mielipiteitä ja ajatuksia, tosin aikuiset nostivat innokkaasti esiin myös niitä ajatuksia, joiden lapset olisivat toivoneet jäävän pienryhmäkeskusteluun.
Yhdessä luokassa kohtasimme ilmapiirihaasteita, enkä usko, että tila tuntui turvalliselta oppilaille kertoa omista näkemyksistään. Onneksi kuitenkin juuri silloin saimme todellisuudessa ensimmäistä kertaa käyttöön vaihtoehtoisen tavan ilmaista mielipiteitään, ne sai kirjoittaa post-it -lapulle ja laittaa purkkiin, josta niitä katsottiin vasta myöhemmin. Tällä tavoin saimme ilmapiirihaasteista huolimatta hyvin lasten mielipiteitä talteen.
Tärkeää lasten kanssa selkeästi on, että paikalla on tuttu ja turvallinen aikuinen, joka myös osallistuu toimintaan. Tärkeää on myös yhteinen tutustuminen ja jään murtaminen. Ehkä hedelmällisintä yhteistä keskustelua edelsi oppitunnin yhteinen valmistautuminen sekä se, että opettaja oli käsitellyt aihetta jo aiemmin lasten kanssa ja he olivat tehneet ajatuksistaan jo ajatuskarttaa aiheisiin liittyen. Onnistuneella kerralla kaksi oppituntia oli yhdistetty ja työskentelimme yhdessä puolitoista tuntia kahden erillisen 45 minuuttisen oppitunnin sijaan.
Lämmittely ja leikki ovat siis tärkeitä sekä se, että ilmapiiri on kannustava ja positiivinen. Lapsia tulee kuulla päätöksenteossa ja yksi mahdollinen metodi siihen on tuoda kansanedustajia kouluihin kuulemaan lapsia ja nuoria. Yksi kansanedustajista toivoi, että myös lapset tulisivat eduskuntaan ja keskustelisivat siellä kansanedustajien kanssa, mutta pidämme sitä useimmille viidesluokkalaisille liian jännittävänä ja ehkä turvattomana paikkana todella tuoda esiin mielipiteitään. Toki osalle ja varmasti monille kokemus olisi varmasti ikimuistoinen, mutta suosittelisimme lapsiystävällisiä päättäjiä tulemaan lasten luo, esim. tällä tavoin, järjestöjen fasilitoiden lasten kuulemista koulussa. Parasta voisi olla, jos kuulemista tekisivät arjen omat aikuiset hyvin, lapsilähtöisin menetelmin, mutta koululle tai opettajille ei kannata sälyttää lisää vastuuta ja tehtäviä.
Seuraavassa Lapsivaikutusten arviointi ja lapsen osallisuus päätöksenteossa -hankkeen blogissa kerromme lasten ajatuksia heille tärkeistä asioista sekä siitä, mihin he haluaisivat vaikuttaa.
Reetta Pauni, kehittämissuunnittelija, SOS-Lapsikylä
Vastaavasisältöinen blogi on julkaistu myös SOS-Lapsikylän sivuilla.
Lapsivaikutusten arviointi ja lapsen osallisuus -hanke (eng. Inclusive Child Participation Networks) on EU-rahoitteinen (CERV-rahoitusohjelma) yhteistyöhanke.
