Saran tarina: Kotitalo, hometalo

Meidän piti yhdessä äidin kanssa tehdä pientä pintaremonttia. Remontissa paljastui homevauriot, joiden takia kotitalomme purettiin. Köyhyys oli selviytymisemme hinta, toteaa Sara, 30.

Teksti Raili Mykkänen Kuvitus Kaisa Eskola

”Erottuaan isästä äiti osti ensimmäisen oman auton, vanhan keltaisen Fordin. Auto oli kauttaaltaan täynnä paikkauspellin paloja. Se näytti tilkkutäkiltä. Kai se oli parasta mitä parilla sadalla saa. Eikä me siskon kanssa kerrottu äidille, miten sille meidän autolle naureskeltiin.

Auton turvin aloimme jakaa aluelehteä, sisko ja minä. Äiti ajoi ja me luukutettiin siskon kanssa auton sivuikkunoista lehtiä postilaatikoihin. Se oli pääasiassa aika hauskaa. Me saatiin näin tienatut rahat, joista maksoimme omat puhelinlaskut ja lauantaikarkit. Puhelimet me ostettiin omilla rahoilla, käytettyinä.  Muuta omaa rahaa meillä ei siskon kanssa koskaan ollut, kuin työstä saatu palkka. Vaikka me oltiin vasta seitsemän ja kymmenen, me tiedettiin jo mikä on CV.

Vanhojen talojen haju

Koko se kylän nurkka, jossa me asuimme, koostui pääosin yhden ison tehtaan työläisten itselleen 1950-luvulla rakentamista omakotitaloista. Vanhoja pieniä taloja. Joukossa oli vain vähän uusia, isoja omakotitaloja. Komeissa taloissa asuvien kavereiden äidit haistelivat meidän vanhoissa taloissa asuvien lasten vaatteita, jotkut ihan peittelemättömästi, toiset hienotunteisemmin, että haiseeko niissä home.

Minun ja minun siskoni vaatteet eivät haisseet. Meillä oli nuha. Poskiontelotulehduksia. Vähän turhan usein. Meidän mummi oli kuulemma ollut tosi allerginen, joten mummin perimän piikkiin nämäkin vaivat menivät. Eihän kukaan halua uskoa, että oma koti olisi homeessa, asuinkelvoton, korjaamattomissa.

”Rempataan tästä kiva”

Mutta sellainen meidän kotimme oli. Ei me vaan tiedetty sitä siinä vaiheessa, kun tienattiin aluelehteä jakamalla. Meillä oli asiat hyvin. Niinpä äiti eräänä iltana järjesti pienen juhlan sen kunniaksi, että oli saanut niin paljon rahaa säästöön, että saatoimme tehdä vanhassa talossa pientä pintaremonttia. Saimme siskon kanssa päättää, mitä meidän huoneessa remontoitaisiin. Sisko halusi keltaisen lampun, keltaiset verhot ja keltaisen maton. Hän todella piti keltaisesta väristä. Minä halusin uudet, vähän enemmän ikäiselleni sopivat tapetit. Äiti halusi olohuoneeseen muovimaton tilalle laminaattilattian.

Sillä välin, kun olimme koulussa, olohuoneesta poistettaisiin muovimatot. Saatoin siis odottaa näkeväni uuden lattia, kun palaan koulusta. Me oltiin tosi täpinöissämme, kun remonttipäivä vihdoin koitti. Oli perjantai, elettiin huhtikuuta.

Äkkiä kodittomat

Tulin hyvillä mielin koulusta. Mutta äiti istui ulko-oven portailla tupakka kädessä ja viinilasi toisessa. Näin heti, että nyt on jotain todella pahaa tapahtunut. Kaupungin rakennusvirastosta joku mies oli käynyt katsomassa tilanteen, ja ilmoittanut, että talomme on asumiskelvoton. Olohuoneen lattian lastulevyt olivat kosteat ja lattian alla pelkkää lahoa ja hometta.

En minä sitä silloin oikein tajunnut, että äidillä oli siinä talossa kiinni koko omaisuus, ja tästä omaisuudesta vielä aikanaan isän ulosostamiseen otettu laina. Minulle koti oli arvokas sellaisenaan. En tajunnut asiaa rahan kannalta. Purkutalo vaan ei ole minkään arvoinen, olipa lainaa miten paljon tahansa. Tätä äiti kai koetti sisäistää siinä viinin ja tupakan avulla. Mutta minua pelotti. Sillä ei minun äitini polta, eikä juo. Mutta tuo joi ja poltti, ja oli jotenkin vahasta tehdyn näköinen. Se oli ihan hirveä päivä, koska sinä päivänä äiti muuttui, ja meidän elämämme muuttui.

Pikkuvanhenin yhdessä iltapäivässä

Muistan, että päätin siltä seisomalta lähteä hakemaan polkupyörällä siskoa koulun iltapäiväkerhosta. Sillä pyörämatkalla minusta tuli vanha. Olin ottanut säästöruukustani vähän rahaa ja käynyt ostamassa Siwasta siskolle ja minulle välipalaa. Koululla kerroin, että ei me saada keltaista mattoa eikä uutta tapettia, että meidän talo pitää purkaa.  Että me olemme kodittomia nyt. Siskoni mietti asiaa lihapiirakka kädessään ja totesi ”äidin täytyy rakentaa meille sitten uusi talo”.

Kyllä me pärjätään, pärjätäänhän!

Äiti todellakin rakensi meille talon. Muutimme sosiaalitoimen harkinnanvaraisesti kustantamaan vuokrayksiöön. En tiedä miten pimeä keikka siitä lopulta tuli, työttömän timpurin ja äidin voimannäytteestä. Äiti siirtyi tekemään pelkästään yövuoroa ja oli päivät timpurin kanssa rakennuksella. Timpuri oli kova puhumaan, jaksoi jutella meidän lasten kanssa pitkät pätkät, kun oltiin äidin mukana viikonloppuisin purkamassa ja rakentamassa.

Kaikki me jollain tavalla tajuttiin, että tässä on tosi kyseessä. Ja olihan siinä. Äiti oli aina poissa, joko rakennuksella, töissä tai unessa.

Minun tehtäväkseni tuli viedä sisko junalla kouluun ja tuoda iltapäivällä koulusta evakkoasunnolle. Elettiin sen kanssa vähän niin kuin Huvikummussa. Mitä enemmän aikaa kului, sen enemmän alkoi tuntua, että meidät oli ehkä unohdettu sinne asuntoon.  Kuitenkin keitellessäni meille makaronia, tunsin olevani melkein aikuinen, koska kykenin laittamaan ruokaa, tosin yksinomaa makaronia ketsupilla.

Yhteisvastuulla eteenpäin

Kaikki kotitalossa homeelle altistunut oli pitänyt heittää menemään. Meidän oli pitänyt hakea kirpputoreilta uusia vaatteita ja vuodevaatteet. Inhosin niitä vaatteita. Ne olivat rumia. Mutta en kehdannut valittaa.  Mitä enemmän äiti väsyi, sen enemmän minä yritin. Siskoa oli aina vain hankalampi saada kuriin. Olisin tarvinnut äidin apuun sen kanssa. Minua riepoi, että siskoni kehtasi kiukutella, ettei hän päässyt luokkakavereiden syntymäpäiville. Ei ollut lahjaa mitä viedä, eikä ollut kyllä mitä pistää päällekään. Oltiin kuin jossain autiolla saarella, siellä evakossa. Koetin tolkuttaa, etteikö hän tajua, ettei hän enää jaa lehtiä, ettei meillä ole rahaa.

Mietin usein iltaisin, miten paljon vähästä voi ottaa pois. Unelmoin meidän omasta talosta. Sinne liittyivät turvalliset muistot, lastenhuone, oma kirjoituspöytä ja lelut, oma piha ja pihasauna. Muistelin kesäiltoja, joina juostiin löylyistä nurmikonkastelulaitteen vesisuihkuun. Evakkoyksiössä minulla oli vain koko ajan huoli ja vatsa kipeä.

Enkeli pihallamme

Emme olleet nähneet isää koko sinä aikana, jonka asuimme evakossa.  En tiedä, miksi emme olleet hänen luonaan tällaisessa tilanteessa. Hän ei puhu asiasta. Edelleenkään. Enkä oikein tiedä, missä kaikki aikuiset ylipäätään olivat äidin ollessa kiinni näissä talon purkuun ja uudelleen rakentamiseen liittyvissä töissä. Kyllä meidän tarina näytti toteen tosi paljon epäkohtia, joissa yhteiskunnan rakenne ei turvaa hometalojen omistajien lapsiakaan.

Enkeli kotonamme

Yhtenä iltana kirkon diakonissa kuitenkin ilmaantui evakkoasunnon ovelle. Hän toi kaakaota ja tuoretta pullaa, jota söimme äitiä odotellessamme. En ikinä unohda sitä hetkeä miltä tuntui, että aikuinen laittoi iltapalaa ja jutteli meidän kanssamme.

Diakonissa oli ihminen, jolta löytyi tahtoa ja kykyä nähdä meidän tilanteemme. Hän sai läpi äidin tekemän hakemuksen keittiön kalusteista, ja hän myös huolehti, että kirkko kustansi nuo kalusteet. Mitään muuta armonlahjaa emme saaneet, niin paljon kuin äiti apua ja tukea eri puolilta etsikin.

Diakonissa kävi meidän luona vielä muutaman kerran katsomassa, miten pärjäämme. Minulla on yhä etsaustyö, jonka tein myöhemmin kuvataidekoulussa. ”Enkeli kotonamme”. Kuva diakonissasta.

Takaisin kotikylälle

Pääsimme takaisin kotitaloon seuraavana kesänä. Talossa oli vähemmän huoneita kuin aiemmin. Se oli vielä pelkistetympi kuin vanha asuntomme oli ollut. Mutta yhtä kaikki, me olimme kotona.

Huoneessamme oli minun valitsemat tapetit, keltaiset verhot ja keltainen matto. Jokaisessa huoneessa laminaattilattia.

Kyllä me muutuimme sen vuoden aikana kaikki, meistä tuli joukkuepelaajia. Sopuisuudesta ja joustamisesta tuli tapa olla yhdessä. Se, että saatoimme harrastaa vain, jos harrastuksessa oli tarjolla vapaaoppilaspaikkoja, ei haitannut meitä. Se, että meillä oli omaa rahaa vain, jos onnistuimme hankkimaan itsellemme työtä, lastenvahtina, leiriohjaajana, kerhonvetäjänä… sekin oli elämän realiteetti.

Köyhyytemme ei ollut meille mikään häpeä. Se oli seurausta siitä, että selvisimme.

Toisin kuin lapsena vannoin, ettei ikinä omaa taloa, ostimme kesällä avopuolisoni kanssa vuonna 1926 rakennetun hirsitalon. Tarve kertoa tämä tarina johtuu oikeastaan juuri tästä talosta, sen ostamisen synnyttämistä muistoista.

Haastateltava on itse saanut valita nimen, jolla esiintyy.

Auta vähävaraista lasta