Kuuran tarina: Köyhyyden nimissä rikottu

”Ei köyhyys itsessään ole rikkovaa. Se on elämää rajoittavaa, mutta kyllä ihmisen mieli sen kestää”, sanoo Kuura, 26. Hän on köyhä ja sairaseläkkeellä. Hänet sairastutti lapsuudessa koettu, köyhyyden varjolla tehty kaltoinkohtelu.

Teksti Raili Mykkänen Kuvitus Kaisa Eskola

Vanhempani olivat molemmat akateemisia työttömiä. Asuimme isän lapsuudenkodissa, maaseudulla. Vanhempani eivät hakeneet mitään tukia. Heille varattomuus oli eräänlainen arvo. Rakkaus on rahaa tärkeämpää, he sanoivat. Ajatuksessa ei sinällään ole mitään vikaa. Vika on siinä, että köyhyyden varjolla kaikki mahdolliset väkivallan muodot olivat hyväksyttäviä. köyhyys kuormitti. Kävi hermoon. Tuli paineita. Vanha talo ja melkoinen lapsilauma olisivat vaatineet edes kohtalaista ylläpitoa. Sellaiseen ei vain ollut varaa.

Eristyksissä ei ymmärrä omaa tilannettaan

Olen sisaruksista vanhin. Olimme vain kotona ensimmäiset seitsemän vuotta, jokainen. Ei minulla ollut mitään käsitystä millaista elämä voisi olla, ellei tällaista.

Koulun alkaminen oli järkytys. Silloin vasta tajusin, että olemme paljon köyhempiä kuin muut. Oli nöyryyttävää, kuinka perheeni köyhyydestä johtuva elämäntapa alkoi selvitä minulle. Meillä ei esimerkiksi saanut vetää vessaan kuin harvoin, koska pihakaivo ei toiminut, eikä vanhemmillani ollut rahaa korjauttaa sitä. Mieti se hetki, jona luokkakaverini tajusivat, että se olen minä, joka en vedä vessaa, ja minä tajuan, että se pitäisi vetää joka käynnin jälkeen. Tai, kun luokkatoverini äiti toi meille ystävältäni jääneitä vanhoja vaatteita. Tongimme siskojeni kanssa isoa kassia, ja olimme niin innoissamme, kuinka ihania, uusia vaatteita. Sitten luokassa istun nämä ihanat, uudet vaatteet ylläni ja tajuan, että joka ikinen tunnistaa kenen vanhat vaatteet minulla on.

Köyhyys salpasi tunteet

Muistan, kun inhosin köyhyyttämme ensimmäisen kerran. Äitini lupasi hankkia minulle sukset liikuntatuntia varten. En tiedä miksi uskoin, että se olisi mahdollista. Joka tapauksessa menin kertomaan uusista suksista koulussa jo etukäteen. Tietkö, sellaisella itsevarmuudella, johon varakkailla on varaa, että ”saan uudet sukset”. Äiti toi minulle jostain kirpputorilta ostetut hilseilevät puusukset. Niissä siteet eivät pitäneet. Siteisiin sopi joku 1970-luvun monomalli. Hiihdin niillä. Sen, minkä monot siteissä nyt pysyivät.

Isälle ja äidille asenteeni kieli vain itsekkyydestäni ja kyvyttömyydestäni arvostaa heidän hyväntahtoisuuttaan. Onnistuin vahvistamaan heidän mielikuvaansa minusta pahoittamalla mieleni eräästäkin äitini antamasta syntymäpäivälahjasta. Hän oli lainannut kirjastosta kirjan minulle. Sain itse käydä palauttamassa sen.

Pikkuhiljaa minusta tuli omien asioideni suhteen vaitonainen. Sulkeuduin. Lakkasin uskomasta ja odottamasta. Aloin elää omassa fantasiamaailmassani, jossa kotini realiteeteilla ei enää ollut merkitystä. Kodissamme vallitsi edelleen sama kaoottisuus. Vanhempani vain olivat kyvyttömiä saattamaan elämämme edes jotenkin kohtuulliseen kuosiin.

Musiikki oli ystäväni ja lohtuni

Jo ala-asteella opettaja huomasi minun olevan musiikillisesti lahjakas. Sain musiikkiopistosta vapaaoppilaspaikan. Ei tämäkään minulle ihan ilmaista ollut. Maksoin soittamisesta vain toisenlaisen hinnan. Aika kovan, näin jälkikäteen ajatellen. Konservatorioon pääsemiseen tarvittiin bussirahaa. Bussimatkoihini käytetty raha oli selitys sille, miksi sisareni eivät koskaan saaneet harrastaa. Heidän matkoihinsa ei enää olisi varaa, heille sanottiin. Eivät siskot kyenneet ymmärtämään, mikä minussa nyt oli niin ihmeellistä, että minä sain käydä musiikkitunneilla heidän kustannuksellaan. Näin meidän sisartenkin välille alkoi kasvaa kauna ja eripura.

Olen kyllä usein miettinyt, miten minun olisi käynyt, ellen olisi ollut luonnostani niin lahjakas? Sillä juuri lahjakkuuteni takia olen saanut myös onnistumisen kokemuksia. Ne ovat olleet tuiki tärkeä vastapaino muulle.

Nälästä rakentuu turvatunne

Söimme kotona todella yksipuolisesti. Kylässä meiltä osattiin jo estää jääkaapille pääsy. Ahmimme sieltä luvatta kaikkea. Olimme niin persoja. Etenkin loma-aikoina ravitsin itseäni syömällä raakoja karviaisia, raparperia, tyrnimarjoja ja ketunleipiä. Ajan saatossa omaksuin nälän jonkinlaisena turvatunteena. Suojana. Tämä johti siihen, että sairastuin anoreksiaan. Olin silloin neljäntoista. Mutta me olimme kaikki niin laihoja, kuka tätä olisi heti huomannut. Myöhemmin kyllä. Anoreksian takia pituuskasvuni kuitenkin pysähtyi. Jäin lyhyeksi.

Ai, kuinka selvisin tästä kaikesta? En selvinnytkään. Ja toisaalta, selvisin. Kokemusteni takia olen kuitenkin nyt eläkkeellä, lähes valmis sosionomi.

Mieli murtuu, mieli pelastaa

Olin viidentoista, kun se tapahtui. Romahdin. Minulla ei ollut sanoja sille turvattomuuden määrälle, joka minuun oli kasautunut. En osannut sanoa, mikä minulla oli, saati miksi voin niin huonosti. Minut otettiin puoleksi vuodeksi nuorisopsykiatriselle osastolle. Usko pois, täällä minussa heräsi aivan hirveän raastava kaipuu ihmisyyden äärelle. Janosin lisää huolenpitoa, kohteliaita keskusteluja, kuulluksi tulemisen tunnetta – hoidon aikana tein itsestäni lastensuojeluilmoituksen. Vanhempieni varsin vakuuttavista vasta-argumenteista huolimatta pidin pääni. Minut sijoitettiin nuorisokotiin, jossa tapasin nykyisen terapeuttini. Kyllä, olen käynyt hänen vastaanotollaan vuosia. Hänen ansiotaan on, että olen melkein valmis sosionomi ja näin sitkeästi yhä kiinni toipumisessani.

Vaille jäämisen juopa sisimmässäni

Vaille jäämisen kokemus on tehnyt eniten hallaa henkiselle hyvinvoinnilleni. Se on uurtanut syvän toiseuden kokemuksen sisimpääni. Väkivalta ja nälkä ovat lohkoneet minun mieltäni. Osa minusta on vain vastaanottanut sen kaiken, mutta minun on ollut vaikea löytää yhteyttä tähän osaani. Se on edelleen kuin oirein itsestään vihjaava kapseli mieleni syvyydessä. Siksi käyn yhä terapiassa. Siksi en käy nyt koulua, koska mieleni vaatii paljon huomiota.

Minusta taloudellinen turva ja tarpeellinen kuntoutus kuuluvat kaikille, jotka sitä tarvitsevat. Ihmisyys itsessään on syy ansaita hyvää elämäänsä.

Sanon tämän siksi, että oma kokemukseni, ihan puhtaasti toimeentulorajan alapuolella elämisestä, on, että se vaatii valtavasti taitoa, jotta toimeentulonsa osaisi turvata erilaisin tuin. Se ei voi olla oikein.

On tiedettävä, mihin tukiin on oikeutettu. Sitten on selvitettävä, miten täyttää kaavakkeet viranomaisten haluamalla tavalla. On osattava etsiä netistä oikeat termit. Viitsittävä selvittää kapulakieltä itselleen. Lisäksi on hyvä hallita sujuva suomen kieli.

Ammattikorkeakoulutaustasta on osoittautunut tärkeäksi, kun olen turvannut nykyistä toimeentuloani. Se on antanut syytä ajatella peruspalkan ideaa vähän uudella tavalla. Ilman kaikkea ammatilliseen koulutukseeni sisältyvää tietoa en todennäköisesti olisi saanut eläkettä, en maksutonta terapiaa, enkä tätä asuntoa. Ja ilman näitä, en selviäisi lapsuudestani eteenpäin. Se rikkoisi minua vieläkin, vaikka vanhempani ovat kuolleet.”

Haastateltava on itse saanut valita nimen, jolla esiintyy.

Auta vähävaraista lasta