Iidan tarina: Tukiperhe koitui pelastuksekseni

Olin aika tavalla köyhyyden ja rasismin murjoma, kun minulle osoitettiin ammatillinen tukiperhe. Sain kodin. Aloin elpyä. Viisi vuotta sitten pääsin työkokeilun kautta koulutustani vastaaviin hommiin. Pidän työstäni, mutta teen kokopäivätöitä olemattomalla korvauksella, sanoo Iida, 24.

Teksti Raili Mykkänen Kuvitus Kaisa Eskola

Synnyin ylivelkaantuneen äidin tyttäreksi. Äitini yritti hoitaa velkojaan tekemällä kolmea työtä, mutta hänen taloustaitonsa eivät edesauttaneet tilanteen korjaantumista. Isoäitini hoiti minua enimmäkseen ensimmäiset viisi vuotta. Kun äitini tapasi isäpuoleni, joka oli jo tuolloin työkyvyttömyyseläkkeellä, he päättivät muuttaa maaseudulle, jossa eläminen olisi halvempaa kuin kaupungissa. Isoäiti jäi kaupunkiin, ja me asetuimme syrjäseudulle, pikkuriikkiseen kyläpahaseen.

Olkoonkin, että elämä oli huokeampaa taloudellisesti, niin henkisesti se oli perikato meille kaikille. Aloitin siellä ensin kerhossa, sitten siirryin esikouluun ja lopulta kouluun. Minulla on aina ollut ihan kelvolliset vaatteet ja minulle on aina maksettu kotoa luokkaretket ja muu sellainen, mutta tieto meidän perheen taloudellisesta tilanteesta pääsi vuotamaan kylille, yli varojen velkaantuminen.

Tilanteemme oli niin nannaa näille ihmisille, joilla oli vahvasti sisäistetty ”me ja noi ulkopuoliset”-ajattelu. Meidän perhe oli noita ulkopuolisia ja vielä osaamattomia elämänhallintansa suhteen. Siinä ei myötätunnolle juuri löytynyt sijaa.

Kohtuuttomia koettelemuksia

Heti paikkakunnalle muutettuamme äiti sai minut seurakunnan kerhoon. En muista mitä siellä olen tehnyt väärin, mutta muistan komeron, jonne minut suljettiin, palavan kynttilän ja raamatun kanssa. Muistan miettineeni, tapahtuuko nyt joku lukemaan oppimisen ihme. En osannut tuolloin vielä lukea. Ahdaskatseisten aikuisten julmuus ja kotiinpäin vetäminen leimasivat koko lapsuuttani, aina yläasteen lopulle saakka, jolloin päätin muuttaa pois, tuli mitä tuli…

Paikkakunnalla harjoitettiin rasismia ihan avoimesti ja sillä oikeutettiin aika tavalla pahantekoa. Minua sopi rääkätä mennen tullen. Reppuni rikottiin, lompakkoni vietiin, polkupyörästäni katkottiin pinnat niin, että se näytti ehjältä, mutta petti alta, kun sille istui… näin mentiin kolmannelle luokalle. Siinä vaiheessa jouduin sisään lastenpsykiatriselle.

Nyt kun mietin, niin minun elämässäni on ollut viisi aikuista, joiden turvin olen säilyttänyt elämänhaluni ja uskoni siihen, että minullakin on väliä. Isoäitini jälkeen seuraava oli ala-asteen opettajani, joka kävi sairaalassa minua katsomassa. Hän piti huolen, että pysyn muun luokan oppimisessa mukana sairaalajaksosta huolimatta. Yksinään hänkin oli voimaton katkaisemaan rasismin oikeutusta, joka velloi jo ihan omavaltaisesti koulussa.

Lopultakin perhe

Neljännelle luokalle siirtyessäni, äiti oli jäänyt sairaseläkkeelle, eikä edelleenkään kyennyt hallitsemaan rahankäyttöään, isäpuolella oli todettu syöpä ja hänen voimansa menivät niissä hoidoissa. Minä hoidin koulukiusaajien pahoinpitelyt miten parhaiten taisin, lyömällä takaisin niin hyvin kuin osasin.  Oikea suorani alkoi olla osalle porukkaa jopa uudelleen arvioinnin peruste, kannattiko aloittaa kiusaaminen vai jättää sikseen… Pahin niistä pahoinpitelijöistäni istuu tänä päivänä murhasta. Mutta hän oli oman kylän poikia. Hänelle löytyi kerta toisensa jälkeen puolestapuhujia. Se pyöräjuttukin! Se kiusa korjattiin sillä, että kuraattori toivoi, etten tulisi enää pyörällä kouluun. No, sehän oli helposti toteutettavissa, koska eihän minulla ollut enää ajokelpoista pyörää. Taistelin itseni seiskalle asti.

Viidennellä minun elämääni tuli muutos. Lastensuojelun asiakkaana minulle löytyi ammatillinen tukiperhe, jossa kävin kaksi viikonloppua kuussa. Onni osoitti jälleen olemassaolonsa, sillä tukiperhevanhemmista tuli minulle omia vanhempiani tärkeämmät aikuiset. Niin tukiäiti kuin tuki-isäkin uskoivat kykyyni selvitä opinnoistani. Heidän tuellaan lähdin lukioon.

Nyt minulla oli perhe, jossa minulle puhuttiin, jossa minun kanssani keskusteltiin, jossa minut nähtiin ja huomioitiin. Opin ihmisten tavoille. Se on ollut arvokas oppi elämässä.

Ei ”takaperähikiän” kyläpahanen ollut helppo paikka äidille ja isäpuolellekaan. He jäivät myös yksin omien ongelmiensa kanssa, sillä kyläläiset pitivät heidät yhteisönsä ulkopuolella. Ystävystymisen halua ei ollut. Heidän paha olonsa ja pettymyksensä purkautui kodin seinien sisäpuolella, sillä minulle huudettiin, vähän joka asiasta ja vähän niin kuin aina. Ainoan lapsen rooli ei näissä puitteissa ollut helppo. Onneksi minulla on aika vahva luonne ja selviytymisvietti.

Sukuni ensimmäinen ylioppilas

Yhdeksännellä luokalla päätin vaihtaa maisemaa. Olin saanut tukiperheeltä niin paljon voimia ja tulevaisuudenuskoa, että selvitin mitä lukioita muilta paikkakunnilta löytyisi. Ja niin minä lähdin. Samalla siirrolla etsin itselleni terapeutin. Ja taas onni siivitti selviytymistäni. Sain niin ihanan terapeutin, joka todella ensi tapaamisesta lähtien on ollut hyvin tarkka, että hän on ymmärtänyt mitä minä tarkoitan. Hän ei tulkitse eikä oleta, vaan on edelleen hyvin pikkutarkka sen suhteen, että ymmärtää täsmälleen mitä minä haluan hänen ymmärtävän. Hän on elämäni viides tukipilari.

Terapiassa aloin hahmottaa, kuinka kovilla olenkaan ollut ja miten kohtuuttomassa tilanteessa huolehtimassa vanhemmistani. Aloin ymmärtää, miksi minulla alkoi prakata pää silloin kolmannella. Aloin ymmärtää, etten olekaan viallinen, vaikka kuulen edelleen ääniä. En kuule mitä tahansa ääniä, vaan niitä alakoulun kiusaajien personoituja ääniä. Osaan nimetä äänistä jokaisen.

Ylioppilaskirjoitukseni menivät aika hyvin, B:n paperit. Minusta se on hyvin, kun ottaa huomioon, ettei minulla ollut varaa lukion kirjoihin. 90 euron opintotuella ei saa kuin kirjan pari. Tein tunneilla niin hyvin muistiinpanot kuin kykenin ja pyrin painamaan asiat mieleeni heti. Osan kirjoista sain kopioida koululla.

Isoäitiin minulla on aina ollut hyvät välit, onhan hän ensimmäinen tärkeistä aikuisistani. Elämäni varrella olen asunut välillä hänen luonaan ottamassa happea. Ei hänelläkään ole kansaneläkettä kummoisempia tuloja, mutta hän oli niin ylpeä minusta ja etenkin siitä, että raivasin tieni ylioppilaskokeisiin, että hän maksoi vähistään minulle kaikkien neljän aineen osallistumismaksut.

Olemattomalla palkalla

Kirjoitettuani pyrin yliopistoon, mutten päässyt. Onnekseni, sillä pääsin toisaalle ja suoritin koulunkäyntiavustajan tutkinnon. Nykyiseen työhöni pääsin työttömänä työnhakijana. Sillä mandaatilla saa vain tolkuttoman alhaista tuntipalkkaa. Minulla on samat velvollisuudet kuin muilla koulunkäynnin ohjaajilla, mutta minulle ei kuulu työterveys, työnohjaus, lomakorvaukset eikä vaativan työn lisät. Tiedän olevani totisesti oikealla alalla.

Pidän näistä lapsista ihan hirmuisesti. Pidän myös työntekoa elämän rytmin kannalta erittäin tärkeänä. Rahaakin olennaisempaa on mielekkyyden kokemus, että siinä, että minä olen olemassa, on jotain mieltä. Näiden lasten kanssa sitä ei tarvitse epäillä.

Työttömyysturva on 700 euroa ja asumistuki 300 euroa. Sillä on maksettava asuminen ja eläminen. Toimeentulotuki on kustantanut silmälasini ja lääkkeet. Haen seurakunnalta ruokakassin aina kun niitä jaetaan. Sellaisesta se köyhyys rakentuu.

Ystävieni kutsuttua minut syömään, korvaan aterian heille hoitamalla ruuanlaitosta koituneet sotkut tai siivoamalla. Sillä lukion alettuani, aloin myös vihdoin saada ystäviä. Heidän ja terapian avulla olen eheytynyt.

Nyt olen ajatellut panostaa pääsykokeisiin. Haluaisin sosionomiksi. Se on iso haave, enkä aina tiedä, olenko innoissani vai olenko peloissani. Joka tapauksessa tänä päivänä minulla on jo vahva ote tulevaisuuteen. Uskon siihen. Uskon, että onnistun.

Haastateltava on itse saanut valita nimen, jolla esiintyy.

Auta vähävaraista lasta