Lahjoittajiemme tuella Anna ja hänen lapsensa saivat tukiperheen avun ratkaisevalla hetkellä.

Anna kertoo:

”Minulla on kolme lasta: 9-vuotias Enni, 7-vuotias Emilia ja 5-vuotias Aleksi. Asumme pienessä kaupungissa lähellä luontoa.

Enni on ahkera kolmasluokkalainen. Tänä vuonna hän alkoi opiskella englannin kieltä. Se on kuulemma ihan parasta mitä koulussa on. Enni on taiteellinen, hän piirtää paljon ja käy anna_nettisivukuva_versio2tanssikoulussa.

Nuorempi tyttäreni Emilia käy esikoulua kahdeksan erityistukea tarvitsevan lapsen ryhmässä. Emilian näkökyky on erittäin heikko, koska häneltä puuttuu stereonäkö. Aleksi taas on päivähoidossa, jossa hän saa kuntoutusta vaikea-asteiseen dysfasiaan eli kielen- ja puheenkehityksen häiriöön.

Jäin yksinhuoltajaksi vuosi sitten. Yhtäkkiä huomasin olevani yksin kolmen lapsen kanssa, joista kaksi tarvitsee hoitoa läpi vuorokauden. Asiat alkoivat nopeasti kaatua päälleni eikä minkäänlaista hengähdystaukoa ollut näköpiirissä. Minun oli saatava apua, muuten en olisi jaksanut enää.

Soitin hädissäni Pelastakaa Lasten toimistolle, ja soittoni yhdistettiin tukiperhetyöntekijälle. Siitä soitosta alkoi minun ja lasteni uusi elämä.

Tukiperhetyöntekijä tuli käymään kotonamme. Hän oli meillä tunnin verran, ja jo sinä aikana aloin nähdä valoa tunnelin päässä. Kun lapsilleni sitten löytyi ikioma tukiperhe, ajattelin, että kyllä se tästä, kyllä minä jaksan.

Kohta istuimmekin lasten ja tukiperhetyöntekijän kanssa ensimmäistä kertaa Seijan ja Pertin maalaistalossa. Lapset katselivat haltioissaan taloa ja pihapiiriä. Lasten luottamus tukiperhevanhempiin syntyi nopeasti Seijan ja Pertin jutustellessa rauhallisesti heidän kanssaan.

Vielä samalla viikolla lapset menivät käymään Seijan ja Pertin luona, ja seuraavana viikonloppuna he jo yöpyivät siellä. Nykyään lapset ovat tukiperheen luona kaksi tai kolme päivää kuukaudessa.

Seijan ja Pertin talossa on lasten mielestä paljon jännittäviä sokkeloita ja tutkittavaa. Talossa eletään perinteitä kunnioittaen. Astiatkin pestään vadissa, mikä on lasten mielestä jotain aivan ihmeellistä. Lapset ovat saaneet oppia, ettei onni ole kiinni hienoista peleistä ja pensseleistä, vaan ihan pienistä asioista ja yhdessäolosta.

Enni on vanhimpana lapsena joutunut olemaan mukana Emilian ja Aleksin hoitamisessa. Seijan ja Pertin luona Ennille onkin tärkeintä, että hän saa ihan vaan leikkiä ja olla lapsi vailla huolia. Seijan ja Pertin kertoman mukaan Enni on aina hyvällä tuulella ja nauraa paljon. Emilialle ja Aleksille taas on tärkeintä, että he pääsevät milloin tahansa Seijan ja Pertin syliin.

Minulla on vahva tunne siitä, että Seija ja Pertti kulkevat koko elämän mittaista matkaa yhdessä meidän kanssamme. Heistä sain tukiperheen myös itselleni. Olen miettinyt monta kertaa, mitä olisi tapahtunut, jos en vuosi sitten olisi hakenut apua. Kuka olisi pitänyt huolta lapsistani, jos minä en olisi enää jaksanut?”