Anssi kasvoi lastenkodissa Pelastakaa Lasten hoivissa. Anssi kertoo, kuinka hän löysi oman polkunsa.

”Minut otettiin huostaan siksi, että äitini jätti minut päiväkodin pihalle. Hän ei ollut kykenevä huolehtimaan minusta. Olin noin kuuden vuoden ikäinen, kun minut siirrettiin Helsingissä sijaitsevasta lastenkodista Pelastakaa Lasten lastenkotiin.

Lastenkodin vaihtamisen iltana kaksi hoitajaa tuli hakemaan minua. En millään halunnut lähteä. Menin huutaen ja itkien pöydän alle. Pitelin tiukasti kiinni pöydänjalasta. Pitkän känkkäränkän päätteeksi istuin autossa silmät itkemisestä punaisina.

Minä siis kasvoin Pelastakaa Lasten hoivissa. Ensimmäisinä päivinä en ollut ollenkaan hymyssä suin. Tämä oli jo kolmas kerta, kun minut siirrettiin uuteen ympäristöön. Epäilyistäni ja oloistani huolimatta elämä alkoi kuitenkin sujua ja aloin tulla nopeasti toimeen muiden kanssa. Aluksi minulla oli kaksi omahoitajaa. Nainen ja mies.

Aloin ajan myötä pitämään enemmän naisesta, joten hänestä tuli sittemmin omahoitajani. Sen muistan, että tykästyin naiseen hyvin nopeasti. Hän oli ja on edelleen minulle tietynlainen äitihahmo. Hakeuduin useammin juuri naishoitajien puoleen. Uskon sen johtuneen yksinkertaisesti siitä, ettei minun elämääni ole koskaan kuulunut isää, joten vierastin miehiä.

Ensimmäisen viikon aikana tutustuin 7-vuotiaaseen Tiinaan. Hän oli asunut lastenkodissa suunnilleen kuukauden verran pidempään. Näin hänet ensimmäisen kerran hyppimässä olohuoneen sängyllä ja liityin mukaan ennakkoluulottomasti, ja siitä päivästä lähtien olimme ystäviä. Muut lapset olivat meitä vanhempia, ja olin ujo tekemään lisää tuttavuuksia.

Alussa kävin päiväkodissa lastenkodista käsin. Päiväkodissa minun oli hankalaa saada itselleni kavereita. Muistan, että hieman pelkäsin yhtä isokokoista tyttöä, joka tykkäsi härnätä muita. Silloin, kun asuin äitini kanssa, onnistuin saamaan jotain kavereita. Äidillä oli kuitenkin aina kiire muuttaa uuteen paikkaan, joten kaverisuhteet jäivät lyhyiksi.

Peruskoulun aikana olin suhteellisen hiljainen. Kävin erityiskoulun ala-astetta, koska se katsottiin minulle parhaaksi vaihtoehdoksi.

Peruskoulun jälkeen aloitin opinnot catering-linjalla. Ensimmäisen opiskeluvuoteni lopulla tajusin, että olen väärällä alalla. Pääsin vaihtamaan graafisen suunnittelun, valokuvaamisen ja taiteen tekemisen opiskelupaikkaan. Hakiessani opistolle minulla ei tainnut siinäkään vaiheessa olla suurta paloa alaa kohtaan. Jotenkin silti tiesin sisimmässäni, että tällä kerralla minun ei tarvinnut keskeyttää opintoja. Eikä tarvinnutkaan.

Ensimmäinen vuosi opistolla oli minulle hankalin. Olin hieman eksyksissä itseni kanssa. Minun oli vaikea ilmaista itseäni ja antaa itsestäni selkeää kuvaa. Usein koin, ettei minulla yksinkertaisesti ole mitään sanottavaa luokkalaisilleni. Oppimishäiriön ja sosiaalisten paineiden kanssa painiminen oli todellinen riesa. Kyseenalaistin useasti kykyjäni ja sopivuuttani. Itsetunto ja itseluottamus olivat koetuksella. Uskoako itseensä vai eikö?

Sitten muutin itsenäistymisasuntoon, joka sijaitsi lastenkodin pihapiirissä. Muutto ja itsenäistymisen opettelu tuntuivat hyvältä ja luontevalta. Omahoitajani tuli säännöllisesti katsomaan pärjäämistäni ja asuntoni siisteyttä.

Kolmen vuoden jälkeen minulla oli valmistujaislakki päässäni, kaikesta epävarmuudesta ja kyvykkyysepäilyistä huolimatta. Juhlat pidettiin lastenkodilla.

Viime vuonna muutin vihdoin ja viimein omaan pieneen vuokrayksiöön. Tapaan säännöllisesti läheisiäni ja olen satunnaisesti yhteydessä omahoitajaani. Sain työpaikan kirjastosta. Elän päivä kerrallaan miettimättä liikaa tulevaisuutta, annan virran viedä. Uskon, että elämä kantaa. Lastenkoti voi olla the mahdollisuus.”

Henkilön nimi on muutettu. Kuvan lapsi ei liity tapaukseen.