Tapauskertomus 12: ”Miksi minä huudan lapselleni, enkä opasta häntä?”

Antti oli itse yksinhuoltaja-äidin ainoa lapsi, ja elänyt pitkään ”vauhdikasta poikamieselämää”. Lyhyitä suhteita tuli ja meni, eikä Antti vakavampaa halunnutkaan. Myöhemmin, kun hän alkoi kaivata pysyvämpää parisuhdetta, hän ajatteli, ettei hän omia, biologisia lapsia ”tarvitsekaan”, vaan hänelle riittää opettajana opetustyön ”kasvatusvastuu”. Hänen pari pitempiaikaista suhdetta oli kariutunut siihen, että kumppani olisi halunnut edetä suhteessa perheeksi, vaikka alun perin oli puhuttu lapsettomasta suhteesta. Tämä oli saanut Antin vakavammin asian ääreen, ja näin hänen oma biologinen kellonsa olikin alkanut tikittää.

Hanna oli Antille tuttu työkuvioista, ja kerran yhteisellä koulutusmatkalla he alkoivatkin puhua enemmän siitä, keitä he olivat. Syvenevän ystävyyden kautta he huomasivat viihtyvänsä yhä paremmin yhdessä ja rakastuneensa. Parisuhde ja yhteinen perhe tuntui molemmista sitten luonnolliselta ja hyvältä. Samoin se, että heillä olisi myös yhteinen lapsi. Raskaus ja synnytys sujuivat ongelmitta, ja yhteinen perhe-elämä niin, että asiat aina saatiin puhutuksi.

Kunnes Antti itse havahtui kysymään mitä hänelle oikein tapahtuu Kain kanssa, vaikka hän rakastaa lastaan. Sillä juuri tälle lapselle hän menetti hermonsa ja huusi, vaikka tajusi reaktionsa epäloogisuuden.
Hän koki olevansa kyllä valmis muuttamaan toimintaansa, mutta ei osannut. Antti ei kyennyt käsittämään ”miksi näin vain käy, vaikka en halua ja vaikka olen kaikki kasvatuskirjat ja opit lukenut”.
Tilanne alkoi ahdistaa Anttia siinä määrin, että hän hakeutua selvittämään asiaa terapeutin kanssa.  Eräs levollisen lauantaipäivän tapahtuma oli erityisesti pysäyttänyt Antin.
Isommat lapset olivat kavereillaan, Antti imuroimassa olohuoneessa, Hanna ruuan laitossa keittiössä, ja tuolloin kuusivuotias Kai puuhaili omissa leikeissään kodin pesuhuone – saunatilassa. Antti havahtuu siihen, että Kai itkee lukitun oven takana. Hän oli lukinnut oven, eikä saanut sitä auki. Sen sijaan, että Antti olisi rauhoittanut Kain ja auttanut häntä haan kanssa, Antti alkoikin huutaa ”hysteerisenä” ja hakata ovea ulkoapäin: ”Miksi sinä nyt sen menit sulkemaan!”.
Hanna tuli tilanteeseen, ja ovi saatiin helposti auki, kun Hanna neuvoi Kaille miten tämän tuli toimia. Sitä paitsi tilaan sisään olisi päässyt helposti toisenkin oven kautta. Kai oli vain hätääntynyt, kun ei heti onnistunut toimia. Mutta miksi aikuinen Antti hätääntyi ihan tavallisessa arjen tilanteessa niin, ettei kyennyt toimimaan tilanteenmukaisesti? Tämä kohtaus oli alkua hänen itseensä tutustumisen, ja tunteidensa tunnistamisen tiellä.
ANTTI OLI HANNALLE jo aiemminkin ihmetellyt, että kokee, ettei osaa toimia Kain uhmatilanteissa, eikä kun Kai on hädissään ja itkee, vaikka hän sinänsä saattaa toimia riittävän rakentavasti. Antti koki, että lapsi hänessä itsessään ikään kuin saa vallan näissä tilanteessa Kain kanssa, jolloin hän vastaa lapselle vallalla. Hän oli aivan hämmentynyt, koska tajusi hyvin, että lapsi tarvitsee aikuisen rinnalleen auttamaan itsensä ulos ristiriitatilanteesta.
Lapsen oman tahdon löytyminen, oman minän ja rajojen selkiytyminen, ovat vanhempi-lapsi-suhteen sisällä tapahtuvaa lapsen itsenäistymistä, ei sitä, että lapsi haluaisi eroon vanhemmasta tai ”tuhota” vanhemman. Hän haluaa tulla itsekseen, mikä on oleellinen vaihe turvalliseen, omaehtoiseen ja muut huomioivaan aikuisuuteen.
Antti oli myös kysynyt vinkkejä Hannalta, miten tulisi toimia, mutta arkitilanteissa Antti kuitenkin useimmiten ohitti asiaan puuttumisen antamalla Hannan hoitaa hänelle hankalat tilanteet.
TERAPIASSA ANTTI ALOTTI tästä tapahtumasta käsin avata mitä ihmettä Antissa tapahtuu, ja miten Antti löytäisi tien ulos ensin omasta ristiriita tilanteestaan.
Antti oli elänyt yksinhuoltaja äidin kanssa. Elämän realiteetit olivat olleet Antille selvät. Turvallisia ihmisiä hänellä oli arjessa riittävästi, vaikka isää ei ollutkaan. Terapiassa pysähdyttiin tarkastelemaan hänen ja äidin välistä vuorovaikutusta. Äiti oli myös opettaja, joka oli aina toiminut aikuiskasvatusalueella. Hän oli uusista asioista innostuva ja perheessä olikin aina puhuttu kaikenmaailman asioista.  Antti koki suhteensa äitiin läheiseksi ja hyväksi. Kiinnostavaksi nousi, mitä oli mahtanut tapahtua aikoinaan äidin ja pojan välillä, kun Antti itse oli lapsena ollut neuvoton ja hädissään. Mahtaisikohan sieltä löytyä jotain samankaltaisia käyttäytymismalleja?
Antti keskusteli asiasta myös äitinsä kanssa, joka alkoi mielellään muistella omaa lapsuuttaan ja heidän elämäänsä Antin ollessa pieni.
VÄHITELLEN ALKOI TULLA näkyviin sama hätääntymisen malli. Äiti oli vastaavalla tavalla menettänyt malttinsa, kun Antti oli vaikkapa kauppareissulla eksynyt hänestä. Ja hän oli aina kertonut kuinka hankalaa hänelle oli ollut olla yksinhuoltaja ”vilkkaan pojan kanssa”. Vähän vanhempana Antti puolestaan oli ollut vähän nolona äidin kanssa, joka aina ”sähläsi”.
Äidin oli vaikea päättää mitä ruokaa hän tilaisi ravintolassa, tai minkä vaatekappaleen valitsisi, ja sitten hän kysyi Antilta ja myyjiltä. Puhui ja pohti, eikä useinkaan silti saanut ratkaistuksi tai ollut ratkaisuunsa tyytyväinen. Antti muisti, että päästäkseen ulos äidin luomasta jahkaustilanteesta, hän oli pakotettu ottamaan kantaan asioihin, jotka eivät häntä kiinnostaneet ja joihinhänellä ollut mitään mahdollisuutta tietää sitä oikeaa ratkaisua.
Teini-ikäisenä kaveriporukka ja omat harrastukset alkoivat viedä, jolloin noita tilanteita ei enää tullut kohdattua, tosin, nyt hän oivalsi, että hän myös osasi ja halusi välttää niitä. Myöhemmin äiti löysi elämäänsä kumppanin, joka otti tuon tehtävän hoitaakseen.
Antin äidin omassa lapsuudessa arkea oli määritellyt äidin, Antin isoäidin vakava sairaus, ja Antin äiti oli vanhimpana lapsena ja tyttönä ollut sitten ”äitinä” pienemmille sisaruksille.
Hän oli liian varhain joutunut ottamaan vastuuta muista ja ratkaisemaan asioita, mihin ei vielä ollut kykyä. Isä, Antin isoisä, oli ollut turvallinen ja vakaa, mutta paljon poissa työn takia ja emotionaalisesti etäinen. Antin äidin lapsuudenperhe oli selvinnyt tuossa vaikeassa tilanteessa, ja isovanhemmat olivat tehneet parhaansa. Antin äiti alkoi vasta poikansa kanssa käytyjen keskustelujen avu yhdistää oman lapsuuden historiansa hänen ja Antin yhteiseen historiaan.
SITTEN ANTTI JOUTUI yllättäen tilanteeseen, missä Kai oli hätääntynyt, ja Antin olisi ollut osattava toimia. Myöhemmin terapiassa tapahtuma avattiin ajatus- ja tunneketjuksi, jolloin näkyviin tuli, että Antissa vaikutti ikään kuin kaksi todellisuutta. Toisaalta tilanteenmukainen säikähdys onko Kai satuttanut itsensä ja toisaalta hätääntyminen: ”Apua, mitä tapahtuu! En osaa, en ymmärrä, mutta on pakko osata ja ymmärtää!”
Tuon lauantain reaalimaailmassa Kai oli pienessä pulassa oleva lapsi, ja Antti sen pulan ratkaisemiseen kykenevä aikuinen.
Samanaikaisesti pieni lapsi Antissa havahtuu ja Antti saakin pienen lapsen tavoin ”itkupotku-raivarin”, koska lapsi Antissa ei tiedä mitä tehdä, eikä hänellä ole valtaa eikä edellytyksiä muuttaa ristiriitaista tilannetta, eikä Antti itse taas näytä osaavan pyytää apua muuta kuin raivoamalla. 
Silloin kun Antin äiti, Antin ollessa pieni poika, hätääntyi, eikä Antin perheeseen kuulunut toista aikuista, lapsi-Antin täytyi sulkea oma hätänsä pois, pakottaa itseensä rauhallisuus, jotta voisi ikään kuin toisen aikuisenlailla pitää huolta äidistään, jotta äiti rauhoituttuaan pystyisi sitten puolestaan pitämään hänestä huolta. Ja tässä ketjussa hän päätyi olemaan se äidin puuttuva vanhempi.
Tämän äidille aikuisena toimivan lapsi-Antin maksama hinta äidin ”miehenä” olemisesta oli se, ettei todellinen lapsi -Antti koskaan päässyt ratkaisemaan omaa kehitystehtäväänsä loppuun. Hänellä ei ollut ollut tilaa olla se ”selälleen karkkikaupassa heittäytyvä lapsi, joka vain tahtoo, eikä ymmärrä miksi hän ei saa sitä, mitä hän tahtoo”.
Hänen täytyi auttaa itse itsensä ulos sisäisen tahtomisen ja ulkoisten realiteettien ristiriidasta hiljentämällä tunteensa ja tarpeensa, että äiti selviää, eikä ”sekoa”, vaan osaa toimia ja auttaa heidät ulos tilanteesta.
Nyt aikuisena, kun hän oli sitoutunut suhteeseen ja vanhemmuuteen nuo tukahdutetut tunteet ryöpsähtivätkin esiin. Ne olivat hänen alkuperäisiä lapsen tunteitaan, raivota hätää ulos, mutta myös äidiltä opittu malli.
MITEN TÄMÄN KETJUN ymmärtäminen voi auttaa Anttia? Ensinnäkin keskustelut äidin kanssa vapauttivat energiaa heidän välillään. Antti ei enää kokenut olevansa niin hermostunut äidin ”sähläämisestä”, vaan alkoi nähdä selkeämmin sen, että vaikka äiti alkaa jotenkin vaatia häntä tai muita ratkaisemaan puolestaan mitä hänen pitäisi tehdä, niin mitään todellista hätää ei ole. Hän voi jättää äidin ”pulaan”.
Hän voi nähdä, että äiti kyllä hätääntyy, vaikka ei olisi syytä, ja silti tuntea myötätuntoa, pysyä läsnä ja sanoa mielipiteensä niin halutessaan tai olla sanomatta, eikä mitään pahaa tapahdu.
Edelleenkin nuo tilanteet olivat tukalia ja tuntuivat Antista epämieluisilta, mutta Antti alkoi nähdä, että vain äidillä oli tukalaa, ja hän saattoi vähitellen pysyä itse turvassa, irti äidin hädästä, ja antaa äidin selvittää ne asiat, jotka kuuluivatkin äidin itsensä selvitettäviin.
Kotona Hannan, Kain ja Hannan lasten kanssa hän alkoi tietoisemmin nähdä paikkansa puolisona, vanhempana ja perheen toisena aikuisena, isäpuolena. Vaikka Kai tarvitsi häntä sinä turvallista hoivaläheisyyttä tarjoavana vanhempana, joka aina olisi häntä varten, niin hän saattoi opetella myös hyväksymään oman neuvottomuutensa, ”hätänsä” ja silti olemaan se läsnäololäheisyyttä tarjoava vanhempi, joka osaa myös sanoa, ”en tiedä tai osaa, mutta mietitään yhdessä ja otetaan selvää”.
Esimerkki tilanteessa, jossa Kai jäi lukkojen taakse, aikuisen tapa lohduttaa olisi ollut rauhoittaa Kaita: ”Ei hätää.. hyvä, sinuun ei satu.. keksimme kyllä miten ovi avautuu.” Akuutin ongelman teknisen ratkaisun jälkeen käydä läpi laajemmin se, mitä oli tapahtunut ja miltä tuntui, ja opettaa lasta miten jatkossa voi välttää vastaavanlaisia tilanteita.
PUOLISONA ANTTI SAATTOI asettua tasaveroisemmin Hannan rinnalle. Hänen ei tarvinnut enää hävetä ja piilottaa omaa neuvottomuuttaan. Hän saattoi ilmaista sen suoremmin, pyytää tarvittaessa apua ja jatkuvasti neuvotella Hannan kanssa miten arjessa toimitaan, sen sijaan, että hän sai ”hepulin”, huusi perheelleen ja sitten häpeäsi käyttäytymistään, pyyteli anteeksi ja yritti suoriutua paremmin, vaikka ei koskaan aiemmin ollut edes saanut kiinni, millä keinoin voisi suoriutua paremmin.
Antti alkoi tiedostaa ja hyväksyä oman neuvottomuutensa, ja siitä nousevan paniikinomaisen hädän, missä yhteys aitoihin tunteisiin ja ajatteluun katkeaa, osana ihmisenä olemista ja historiaansa.
Hän alkoi kokea turvallisuutta ja sallia näidenkin tunteiden olla. Tämän seurauksena hän huomasi ilmaisevansa itseään avoimemmin ja rehellisemmin myös ystäviensä parissa, ja alkaneensa käydä kalalla miehen kanssa, johon hän oli jo aikaisemmin luottanut, mutta oli nyt alkanut kokea suhteen kuin puuttuvana isä ja poika suhteena.
Keskustelut äidin kanssa olivat vapauttaneet Anttia ”pitämästä huolta äidistä”, mutta samalla avanneet toisenlaisen läheisyyden äidin kanssa, myös sellaisen, jossa on mahdollista tuntea myötätuntoa – koska ei tarvitse kokea häpeävänsä sähläävää äitiä, joka siis edelleen sähläsi tapansa mukaan, mutta Antin suhde itseensä oli muuttunut ja muuttanut samalla suhtautumista äitiin. Oman sisäisen turvallisuuden vahvistuttua hän saattoi alkaa nähdä äiti enemmän erillisenä ihmisenä, jolla on oma historiansa ja kipunsa.
Läheisyyttä, missä voi olla läsnä, pysyä erillisenä ja tasaveroisena, vaikkakin äitinä ja poikana, mutta ilman valta-asetelmaa ja olla vapaa myös auttamaan, äidin tarpeen ja oman jaksamisen, eli realiteettien mukaisesti.
Näin vapautui valtataisteluun ajautumisen ”pakko” myös Kain kanssa. Antti oli vanhempi, ja Kai lapsi.
Antin tehtävä oli tietysti olla se, joka osaa ja jaksaa. Kysymys ei ollutkaan vallasta, tai velvollisuuksista, jotka pitäisi hallita ja jaksaa suorittaa, vaan vastuusta, joka on mahdollista kantaa ilolla. Hän alkoi tajuta, että hänellähän oli aina puoliso ja oma tukiverkostonsa apunaan.
Muutos suhteessa Kain kanssa tapahtui vähitellen. Antti alkoi vain huomata, että ”nythän tämä menikin eri tavalla”. Vastaavanlaisissa ”hätä” -tilanteissa Antti alkoi luontevasti tunnistaa itsensä, eli omat tunteensa ja ajatuksensa ja toisen tilanteen realistisesti, jolloin hän myös toimi spontaanisti tilanteenmukaisesti.
Useimmiten uuden tietoisuuden mukaan toimiminen oli vain ensin pysähtymistä kysymään ja kuulemaan ”mikäs nyt on”, jonka jälkeen oli helppo edetä. Vastavuoroinen ja erillisyyden tunnistava suhde lapsen kanssa toi tilaa myös syvemmän rakkauden kokemiseen. 
Antti alkoi huomata kiirehtivänsä eri tavalla kotiin, koska oli niin hauskoja ja tyydyttäviä juttuja pojan ja perheen kanssa. Tietysti elämässä oli edelleen samat arjen velvoitteet, rutiinit ja työläätkin tilanteet, mutta arjen sisässä alkoi kasvaa toisenlainen ilo.
Ilo siitä, että oli saanut tulla isäksi, ilo siitä, että elämässä oli nämä ainutkertaiset ihmiset, jotka rakastivat häntä ja ilo siitä, että hän saattoi vastata lapsen, puolison ja perheen tarpeisiin iloa ja turvallisuutta tuottavalla tavalla.
Tämä oli Antista myös hämmentävää, koska hän oli niin pitkään ajatellut, ettei lapsiperheen elämä ollut häntä varten, ja vaikka hän oli tehnyt tietoisen päätöksen sitoutumisesta ja omasta lapsesta, ei hän ollut kuitenkaan voinut tavoittaa tätä läheisyyttä ja iloa, missä voi olla itse tarvitseva ja vastata tarvitsevuuteen.
Tunteiden tunnistamisen ja äidin puoleisen perhehistorian näkemisen kautta Antti alkoi saada näkyviin epäloogisen käyttäytymisensä logiikan, joka lopulta yllätti hänet, ja tarjosi ”yksinkertaisen” keinon ensin auttaa itseään ja sitä kautta lasta.