Lopputulos on osiensa summa – lastensuojelun ja sijaishuollon muutos vaatii laajaa yhteistyötä

Lastensuojelu, ja erityisesti siihen liittyvä sijaishuolto, on viime aikoina ollut tapetilla. Viime viikon lopulla uutislehti Kaleva uutisoi aluevalvontaviraston kyselyssä esiin nousseita puutteita, jotka koskivat perusopetuksen tarjoamista sijaishuollossa oleville lapsille Pohjois-Suomen alueella. Eilen Helsingin Sanomat nosti puolestaan esille lastensuojelun kysymyksiä useammassa artikkelissa. Sitoutunutta työtä tehdään kovassa paineessa, mutta resursseihin ja rakenteisiin tarvitaan muutosta.

Lastensuojelussa vastuusosiaalityön ja sijaishuollon parissa reilut 20 vuotta työskennelleenä tuntuu siltä, että tähän keskusteluun on nyt pakko osallistua muutenkin, kuin vain oman kentän väen kanssa. Puhutaan tunteita herättävistä suurista asioista, yksilön oikeuksiin ja perhe-elämän yksityisyyteen puuttumisesta ja monella tasolla kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien lasten ja perheiden tilanteista.

Yhteiskunta on juuri niin hyvä kuin miten se kohtelee kaikista heikoimpia. Tämä viesti tulee lastensuojelussa hyvinkin konkreettisesti esiin. Vaativa sijaishuolto on eräänlainen yhteiskunnan kuumemittari. Siellä pyritään viimein ottamaan koppia, kun muut yhteiskunnan auttamis- ja tukiverkostot ovat pettäneet. Sijaishuollossa on toki vielä yhtä lailla kehitettävää osaamisessa, asenteissa ja rakenteissa. Ratkaisun avaimet eivät kuitenkaan ole yksin sijaishuollon puolella, vaan vaaditaan tuntumaa ja näkymää laajemman kokonaisuuden hahmottamiseksi.

Yksinjäämisen kokemus. Lastensuojelun vastuusosiaalityössä on jo ainakin vuosikymmen puhuttu työntekijöiden yksinjäämisen kokemuksesta ja siitä, miten raskasta ja vaikeaa tämä on ja mihin kaikkeen se työssä vaikuttaa. Opettajat ovat toisaalta tuoneet julkisuudessa esille samaa: kokemus siitä, että vaikeissa tilanteissa jää yksin painimaan kohtuuttomien tilanteiden kanssa. Asiakkaat ja eritoten vanhemmat kertovat myös kokemuksistaan, että apua hakiessaan jää helposti yksin ja tulee sivuutetuksi. Erityisesti, jos joutuu turvautumaan sijaishuoltoon.

”Miten pääsisimme yksinjäämisistä yhteiseen tekemiseen?”

Sijaishuollossa samaa riittämättömyyttä ja tilanteisiin yksin jäämistä koetaan jatkuvasti. Tämä on varmasti yksi niistä syistä, minkä vuoksi alalla on tällä hetkellä työntekijäpulaa. Sijaishuolto on nimensä mukaisesti huoltoa ja hoivaa, kasvatustyötä, huolenpitoa, perushoivaa ja kuntouttavaa arkea. Tilanteissa, joissa sijaishuollossa olevalle lapselle ei löydy opetustoimen kautta riittävää tukea, joudutaan aivan liian usein venymään myös opetuksen puolelle. Samaten, jos lapsi tai nuori on psykiatrisen hoidon tarpeessa, mutta hoitovaste tai -motivaatio on heikko, jää sijaishuoltoyksikkö tilanteeseen yksin toimimaan. Mikä on se osaaminen, mitä sijaishuollossa tulisi olla? Mikä on kohtuullinen vaatimus, mikä osaaminen ja tuki tulisi tulla muualta? Miten pääsisimme näistä kaikkia osapuolia koskettavista yksinjäämisistä yhteiseen tekemiseen?

Viime vuosina ratkaisuja järjestelmän toimimattomuuteen on haettu lainsäädännön täsmentämisen suunnasta. Tässä on varmasti myös paljon hyvää, mutta esimerkiksi lastensuojelulaki on jo vuodesta 2007 velvoittanut sosiaalityöntekijää tapaamaan lasta kahden kesken, laatimaan vanhemmalle oman asiakassuunnitelman ja sijaishuollon rajoitteiden osalta määrittänyt niiden käytön ainoastaan hoidollisena toimenpiteenä.  Lain henki on ollut aivan selvä, toteutus on vaan jäänyt puolitiehen. Samaten vuonna 2014 voimaan astunut sosiaalihuoltolaki ohjasi selkeästi siihen, että perheille tulee tarjota matalan kynnyksen palveluita ja painottaa ennaltaehkäisevää toimintaa ja että toimijoiden tulisi tehdä tiivistä yhteistyötä. Useat selvitykset, kuten ’Lastensuojelun uudistukset, liian pienia tekoja’, tuovat kuitenkin esille, että lakien tavoittelemat muutokset ovat toteutuneet vain osittain.

”Jos peruspalvelumme, alkaen varhaiskasvatuksesta ja oppilashuollosta, toimisivat niin kuin on tarkoitus, laskisi lastensuojelun asiakasmäärä radikaalisti.”

Uskon, että jos peruspalvelumme, alkaen varhaiskasvatuksesta ja oppilashuollosta, toimisivat niin kuin on tarkoitus, laskisi lastensuojelun asiakasmäärä radikaalisti. Ei heti, mutta viiveellä. Lisäksi väitän, että jos hyvinvointivaltiomme tukipalvelut toimisivat, kuten on suunniteltu ja tarkoitettu, sijaishuollon tilanne olisi aivan toinen: aikuissosiaalityössä ja päihdehoidossa kyettäisiin tukemaan kaikkia niitä, jotka sitä tarvitsevat. Lastensuojelun vastuusosiaalityössä kyettäisiin työskentelemään vanhempien kanssa riittävän intensiivisesti. Opetustoimen resurssit taipuisivat ketterämmin ja tukevammin auttamaan erityistä tukea tarvitsevia oppilaita. Psykiatrian palvelut vastaisivat tarpeeseen pienemmällä viiveellä ja ketterämmin. Kaikilla näillä aloilla tehdään kovassa paineessa sitoutunutta työtä, mutta resurssit ja rakenteet eivät edelleenkään ole kohdillaan. 

Yksittäiset ihmiset pyrkivät hyvään, mutta keinottomuus ja olosuhteet tuottavat muuta.

Me kaikki paikkaamme aina osittain jonkun muun puutteita. Tämä on ihan ok, kunhan se ei tarkoita sitä, että jäämme asian kanssa yksin ja kaivaudumme poteroihimme arvostelemaan toisia ja puolustelemaan omaa tekemistämme. Lastensuojelun ja sijaishuollon muutos vaatii laajaa yhteistä työtä koko hyvinvointijärjestelmämme osalta. Lopputulos ei koskaan voi olla muuta kuin osiensa summa.


Tove Lönnqvist
kehittämispäällikkö
Pelastakaa Lapset