Jo kuudestuhannes lapsi pääsi perheensä luo Etelä-Sudanissa. Se oli liikuttavaa.

Kirjoittaja: Tito Justin, Media- ja viestintäkoordinaattori, Pelastakaa Lapset, Etelä-Sudan

Siitä hetkestä lähtien, kun astuin lentokoneeseen matkalla Bentiuhun Etelä-Sudanin pohjoisosiin, tiesin, että matkasta tulisi koskettava. Kuuluin tiimiin, joka matkusti tapaamaan viittä äidistään vuosia erossa ollutta lasta. Tiesin, että se tulisi olemaan erityistä, mutta en ymmärtänyt, miten paljon se vaikuttaisi minuun.

Lapset edustivat Pelastakaa Lapset -järjestön ja sen kumppanin kuudetta tuhatta perheenyhdistämistä väkivaltaisen konfliktin alettua Etelä-Sudanissa vuonna 2013 ja sen hajotettua tuhansia perheitä. Vaivalloisen urakan jälkeen, järjestön työntekijät saivat vihdoin jäljitettyä Emmanuela-äidin (nimi muutettu) lapset ja vahvistettua heidän identiteettinsä. Nyt jäljellä oli vain perheen yhteen saattaminen.

Saavuin YK:n väestönsuojeluohjelman leiriin (PoC), jossa lapset olivat. Järkytyin heidän tilanteestaan. Monilla leirillä asuvilla lapsilla ei ollut kunnollisia vaatteita ja kaikki asuivat täysissä teltoissa, joita ympäröi likaiset ojat.

Kurjuuden keskellä menimme laitokseen, jossa nämä viisi lasta odottivat meitä. Heidän laukkunsa oli pakattu ja he näyttivät kylläisiltä ja innostuneilta. Puhuimme heistä vanhimman, Nyandorin, 17, (nimi muutettu) kanssa. Hän kertoi, miten hän päätyi leirille.

“Vuonna 2014 kyläämme hyökättiin. Neljä sisarustani ja minä juoksimme eri suuntiin. Lopulta löysimme toisemme, mutta emme äitiämme. Emme tienneet, mitä tehdä seuraavaksi. Olin vanhin, 12-vuotias, kaksossisarukset John ja Sarah olivat kahdeksan, Asha oli viiden ja nuorin Hope oli vain yhden vuoden ikäinen (nimet muutettu). Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä heidän äidikseen, huolehtimaan heistä, etsimään ruokaa ja suojaa”, hän sanoi.

Lasten silmistä näkyi, että vierailumme herätti toivoa. Nyt 13-vuotias John ei voinut pidätellä innostustaan ja hän alkoi äänekkäästi heittämään hyvästejä ystävilleen. Yli 20 lasta kerääntyi hänen ympärilleen saattaakseen hänet ja hänen sisaruksensa pois leiriltä.

Nyandor, jolla oli jalassan farkut, yllään valkoinen paita ja kumisaappaat ohjasi sisarukset autoomme. Kun auto lähti liikkeelle, muut lapset huusivat hyvästejä kuorossa, vilkuttivat ja taputtivat, kun heidän ystävänsä ajoivat tiehensä.

Matka Bentiuhun

Ajoimme pölyisiä teitä pitkin lentokentälle. Siellä autoimme lapsia kantamaan heidän laukkunsa lentokoneeseen. Se oli selvästi heidän ensimmäinen kertansa ja nuorimmat pelkäsivät liikkeelle lähteviä helikoptereita.

Kun lapset istuivat koneessa, työntekijä auttoi heille turvavyöt kiinni ja rauhoitti heitä sanomalla, että kaikki on hyvin eikä heidän tulisi hätääntyä, jos kone tärisisi tai liikkuisi epävakaasti. Viimeinen vilkaisu taakse ja olimme ilmassa.

Kultainen jälleennäkemisen hetki

Kun olimme laskeutuneet, hyppäsimme toiseen autoon matkan viimeiselle osuudelle. Automme pysähtyi pieneen kylään, jossa ryhmä miehiä, naisia ja lapsia käveli meitä kohti, lauloi ja kutsui meitä. Hetki, jota olimme odottaneet, oli vihdoin käsillä. Tunsin sydämeni jyskyttävän normaalia nopeammin. En ollut koskaan elämässäni nähnyt vastaavaa.

Lapset ryntäsivät ulos autosta ja juoksivat niin nopeasti kuin pystyivät kohti äitiään, joka lähestyi toisesta suunnasta. Tilanne meni äkkiä, se oli kuin elokuvan onnellinen loppukohtaus, jossa huolestunut äiti odottaa viiden lapsensa jälleen näkemistä.

Emmanuela itki halatessaan lapsiaan ja nosti heitä syliinsä. Hän ei selvästikään voinut uskoa silmiään. Hän kosketteli lasten hiuksia ja kuiskutteli jotain heidän korviinsa. Se näytti taianomaiselta. Mikä tapaaminen!

Perhe käveli kohti taloa ja Emmanuelan ystävät kantoivat lasten laukut. Nuorin lapsista, Hope, meni sisälle ensimmäisenä, sen jälkeen Nyandor sisaruksineen ja lopuksi Emmanuela vetäen pullistelevaa ruskeaa matkalaukkua.

Omin sanoin

Myöhemmin keskustelimme Emmanuelan ja Nyandorin kanssa heidän vaikeista ajoistaan erossa.

“Olin yksinäinen, enkä voinut nauttia elämästä, kun olimme erossa toisistamme, ” Nyandor sanoi.

“Minun oli vaikea ymmärtää muita ikäisiäni tyttöjä ja leikkiä vapaasti heidän kanssaan, koska minulla oli niin suuri vastuu kotona pitää huolta sisaruksistani. Se oli tosi vaikeaa. Joka kerta, kun ajattelin äitiäni, huolestuin ja tunsin itseni avuttomammaksi.”

“En voinut nauttia lapsuudestani kuten muut lapset. Kaipasin äitiäni niin paljon.”

Emmanuela kertoi, kuinka huolissaan hän oli ollut lapsistaan ja kuinka iloinen hän oli kuullessaan, että he ovat löytyneet. Hän kiitti tiimiämme perheensä yhdistämisestä kerta toisensa jälkeen.

“Olen niin onnellinen, ettei minulla ole tarpeeksi sanoja ilmaisemaan tunteitani juuri nyt. Kiitos paljon työstänne, jota olette tehneet. Rukoilen kaikkivaltiasta Jumalaa auttamaan teitä jatkamaan työtänne muiden hajonneiden perheiden vuoksi. Sukran… sukran! (Kiitos… kiitos!)”

Lähtiessämme tunnelma oli kuin musiikkifestivaalilla. Vanhemmat naiset tulivat ulos laulamaan kansanlauluja, iloitsemaan ja juhlimaan perheen yhdistymistä. Se oli rehellisesti sanottuna elämäni uskomattomin kokemus. Olen niin ylpeä ollessani osa tiimiä, joka muuttaa lasten elämää konkreettisesti paremmaksi.

***

Meidän täytyy toimia lasten suojelemiseksi konfliktialueilla kaikkialla maailmassa. Allekirjoita vetoomus ja vaadi suomen hallitukselta merkittäviä toimia NYT: www.pelastakaalapset.fi/loppusodallelapsiavastaan